Villisorsa - kuinka unelmat pettävät
Kävin pitkästä aikaa teatterissa, edellisestä kerrasta taisi kulua reippaasti yli vuosi. Näytelmäksi valikoitui Aleksanterin teatterissa mennyt Villisorsa. Kyseessä taisi olla vieläpä viimeinen näytös.
Vaikuttavampiakin teatterielämyksiä olen kokenut, mutta väliajalla nautittu punaviini auttoi sen verran, että pääsin tarinan henkeen mukaan. Paikoitellen näytelmä valui mielestäni tekotaiteellisuuden puolelle, ellei peräti tylsäksikin, mutta Elsa Saision näyttelijäsuoritus mykkänä lapsena sai minut sen verran innostumaan, että plussan puolelle mentiin.
Mutta ei puolityhjä katsomo silti raikuviin suosionosoituksiin yltynyt, vaikka kyseessä oli sentään viimeinen näytös. Jotain näytelmästä jäi puuttumaan, en osaa sanoa mikä, mutta se jokin, joka imaisee mukaansa parhaimmissa näytelmissä.
Mikko Roihan sovittama ja ohjaama näytelmä perustui Henrik Ibsenin tekstiin.
Tapahtumat saavat alkunsa kun idealistisen katkera nuori mies, paikallisen sahakeisarin poika saapuu mitä ilmeisemmin pohjanmaalaiselle paikkakunnalle järjestämään asioita oikealla tolalleen. Ja näin kun tehdään, ihmisten jähmettynyt, valheisiin pohjaava elämä romahtaa.
Idealismi kun ei aina pelasta ihmisiä, vaikkakin näyttää, miten tyhjää hyväksytty elämä on. Useimmiten toisten ihmisten elämä hyväksytään, vaikka sitä halveksittaisiinkin. Jokaisen ihmisen mielestä juuri hänen elämänsä tapa elää on se ainoa oikea tapa elää, vaikka itse elämästä kärsisi. Idealismikin on todellisuuden kieltämistä. Todellisuus on se, mitä eletään, mutta mitä ei haluta. Kumpikin vetää ihmiset sivuun elämästään.
Näytelmässä puhuttiin paljon elämänvalheesta eli siitä, kuinka ihminen haluaa elää jossain unelmassaan tai valheessa, koska haluaa uskoa tämän olevan totta. Elämä on huomattavasti helpompaa kestää, kun luulee olevansa jotain, mitä ei koskaan oikeasti ole ja vielä vähemmän tulee olemaan.
Näytelmän valokuvaajan loisteliaasta urasta unelmia elättelevä Jarkko Alho kykeneekin elämään valheessa, koska vaimo mahdollistaa haihattelevan miehensä unelmat huolehtimalla arjesta. Mutta kun paljastuu, että pariskunnan tytär saattaa olla paikallisen sahakeisarin tekele, elämältä menee pohja. Samalla kai Jarkon koko elämän kestäneeltä valheelta omasta nerokkuudestaan.
Villisorsa herätti minut ajattelemaan, mikä tekee siitä kuitenkin aikaa kestävän näytelmän. Kuinka paljon omassa elämässä on elänyt turhissa unelmissa, joita ovat kannatelleet harvat uskolliset. Suurin osa unelmista on kyllä karissut tai jos eivät ole karisseet, niiltä on riisuttu turha taakka. Itse en edes ole tuota taakkaa riisunut vaan ihmiset, jotka ovat kertoneet, että elämäni perusajatus on ollut väärä.
Itse en ole aikoihin uskonut, että mikään unelma kantaisi loputtomiin, vielä vähemmän, että eläisi valheessa. Sillä valhe on loppunut omasta tahdosta tai toisten toimesta. Minulla kun ei ole ollut ihmisiä, jotka olisivat eristäneet minut arjesta, pikemminkin pudottaneet syvemmälle sinne. Elämänvalhe on kai ollut se, ettei uskoa valheeseen ole ollut riittävästi.
Vaikuttavampiakin teatterielämyksiä olen kokenut, mutta väliajalla nautittu punaviini auttoi sen verran, että pääsin tarinan henkeen mukaan. Paikoitellen näytelmä valui mielestäni tekotaiteellisuuden puolelle, ellei peräti tylsäksikin, mutta Elsa Saision näyttelijäsuoritus mykkänä lapsena sai minut sen verran innostumaan, että plussan puolelle mentiin.
Mutta ei puolityhjä katsomo silti raikuviin suosionosoituksiin yltynyt, vaikka kyseessä oli sentään viimeinen näytös. Jotain näytelmästä jäi puuttumaan, en osaa sanoa mikä, mutta se jokin, joka imaisee mukaansa parhaimmissa näytelmissä.
Mikko Roihan sovittama ja ohjaama näytelmä perustui Henrik Ibsenin tekstiin.
Tapahtumat saavat alkunsa kun idealistisen katkera nuori mies, paikallisen sahakeisarin poika saapuu mitä ilmeisemmin pohjanmaalaiselle paikkakunnalle järjestämään asioita oikealla tolalleen. Ja näin kun tehdään, ihmisten jähmettynyt, valheisiin pohjaava elämä romahtaa.
Idealismi kun ei aina pelasta ihmisiä, vaikkakin näyttää, miten tyhjää hyväksytty elämä on. Useimmiten toisten ihmisten elämä hyväksytään, vaikka sitä halveksittaisiinkin. Jokaisen ihmisen mielestä juuri hänen elämänsä tapa elää on se ainoa oikea tapa elää, vaikka itse elämästä kärsisi. Idealismikin on todellisuuden kieltämistä. Todellisuus on se, mitä eletään, mutta mitä ei haluta. Kumpikin vetää ihmiset sivuun elämästään.
Näytelmässä puhuttiin paljon elämänvalheesta eli siitä, kuinka ihminen haluaa elää jossain unelmassaan tai valheessa, koska haluaa uskoa tämän olevan totta. Elämä on huomattavasti helpompaa kestää, kun luulee olevansa jotain, mitä ei koskaan oikeasti ole ja vielä vähemmän tulee olemaan.
Näytelmän valokuvaajan loisteliaasta urasta unelmia elättelevä Jarkko Alho kykeneekin elämään valheessa, koska vaimo mahdollistaa haihattelevan miehensä unelmat huolehtimalla arjesta. Mutta kun paljastuu, että pariskunnan tytär saattaa olla paikallisen sahakeisarin tekele, elämältä menee pohja. Samalla kai Jarkon koko elämän kestäneeltä valheelta omasta nerokkuudestaan.
Villisorsa herätti minut ajattelemaan, mikä tekee siitä kuitenkin aikaa kestävän näytelmän. Kuinka paljon omassa elämässä on elänyt turhissa unelmissa, joita ovat kannatelleet harvat uskolliset. Suurin osa unelmista on kyllä karissut tai jos eivät ole karisseet, niiltä on riisuttu turha taakka. Itse en edes ole tuota taakkaa riisunut vaan ihmiset, jotka ovat kertoneet, että elämäni perusajatus on ollut väärä.
Itse en ole aikoihin uskonut, että mikään unelma kantaisi loputtomiin, vielä vähemmän, että eläisi valheessa. Sillä valhe on loppunut omasta tahdosta tai toisten toimesta. Minulla kun ei ole ollut ihmisiä, jotka olisivat eristäneet minut arjesta, pikemminkin pudottaneet syvemmälle sinne. Elämänvalhe on kai ollut se, ettei uskoa valheeseen ole ollut riittävästi.
Kommentit
Lähetä kommentti