keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Pellit auki pojat eli ääntä lisää



Uudella vuodella on vuosi vuodelta enemmän yhteistä kesän -44 kanssa, jolloin Karjalan kannas oli täynnä lyijyä suurhyökkäyksen aikana. Kilpavarustelu on jo hämmästyttävää. Muuten rauhallisen oloiset lapsiperheet hakevat kassikaupalla marketeista ilotulitusraketteja, joiden nimetkin ovat jo sotaisia. Jopa perheen äidit ovat valjastettuja pienen kansan sotaisiin harrastuksiin. Ja jos perheestä ei isää löydy, niin onhan se äidinkin lasten vaatimuksesta ryhdyttävä taivaalle ammuskelemaan.

Mutta kai se menee niin, kun kansa on muuten hiljaista, niin edes vuoden täytyy vaihtua korviahuumaavassa metelissä, jossa vähemmän intomieliset ja armeijan käymättömätkin joutuvat tutustumaan maastoutumisen jaloon taitoon. Missä vaiheessa katosi uuden vuoden perimmäinen tarkoitus takavuosilta eli humaltuminen ja keskenään nahistelu keskustoissa ja asemilla. Nyt humaltumiseen on liitetty massiivinen arsenaali raketteja ja pommeja, joka tekee siitä kaupungissa sotaharjoituksen. Sairaaloiden päivystykset täyttyvät haavoittuneista sormensa menettäneistä, niin että sotilaslääketieteellä riittää töitä arkielämässäkin.

Isit eivät jaksa enää puolilta öin aina lähteä pakkaseen ampumaan raketteja kaljankittaukseltaan, joten asialle pistetään lapsetkin. Nuo pikkuenkelit tosin aloittavat naapuruston terrorisoimisen jo joulua ennen. Mihin ovat kadonneet papaatit, jotka vienosti piuhahtaen paukahtelivat. ÄÄNEKKÄÄMPÄÄ on parempaa, sillä paukahdukset herättävät jo epäilyksen ampumavälikohtauksesta.

Loppujen lopuksi paukutteluintoon vaikuttaa kai enemmän suru menetetystä vuodesta kuin ilo uudesta. Ei iloitessa tee mieli paukutella, vaikka en tietenkään ihmisten ajatuksiin pääse sisälle. Jotai raketti-innostuksesta kertoo, että ne ammutaan taivaalle. Josko se luoja tänä vuonna antaisi minun onnistua, kun yritän sitä taivaalta tavoitella. 

Elämme äänekkäässä yhteiskunnassa. Kaiken pitäisi olla äänekkäitä. Ihmisten täytyy olla reippaita ja äänekkäitä, äänekkäästi täytyy ajaa eri kulkuneuvoilla ja eritoten kuunnella musiikkia ja äänekkäästi täytyy tehdä kaikki. Olemmeko äänekkäitä, että muut tietäisivät, että olemme elossa. Voisihan siinä käydä niin, ettei hiljaista hiirulaista kukaan huomaa. Jalkoihinhan siinä jäisi hittosoikoon.

Kaikki kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät halua sitä, koska eivät ole silloin olemassa. Onneksi hiljaisuus koittaa hetkeksi pitkän uuden vuoden yön jälkeen kuohuviinien tyhjennyttyä ja kaupungin levätessä ruudintäyttämissä lumiläikissä. En tiedä, alkaako uusi, mutta vanhalla on sentään uusi mahdollisuus.

PS. Katsoiko muuten kukaan dokkaria telkusta Turkan Seitsemän Veljestä -sarjan teosta. En ole Turkan metodeista aivan samaa mieltä, mutta veljeksistä lähestulkoon jokainen on näyttelijöiden A-sarjaa. Joten jotain hän teki oikein. Suomi ei tainnut olla vain valmis 80-luvulla rajumpaan käsitykseen kansallisista klassikoista. Mutta tulisipa sarja uusintana. Mitenköhän se toimisi nyt?


Ai niin. Minusta on tullut eno. Tuntuu, että vauvoja putkahtelee nykyisin jokapuolelta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe