Kaipaatko?

Tampereen ammattikorkeakoululla on käynnissä mielenkiintoinen projekti. He ovat nimittäin aikeissa palauttaa Viipurin takaisin. Sellaisena kun se oli ennen talvisotaa. Virtuaalisesti.

Viipurista on tullut sodan eläneille myyttinen kaipuun kohde, joka on muuttunut sitä kaipuuta herättävämmäksi, mitä kauemmin aikaa suomalaisesta Viipurista on kulunut. Arkipäiväkin on ollut onnen kimmallusta vanhassa-Viipurissa . Niiin kuin elämä on tietysti omalla tavalla viattomampaa ollutkin tuona maailman aikana. Ja nyky-Viipuri ei juna-asemalta käsin katsottuna minussa todellakaan kyllä tunteen väristyksiä herättänyt.

Mutta tamperelaisten projekti on hieno. Nyt palautetaan kaipuuta ensimmäisen kerran vähintään virtuaalitodellisuudeksi. Tämähän voi olla alku meidän kaikkien nostagiamatkoille kaipuumme menneisyyteen.

Kaipuussa on kiehtovinta tai hulluinta, ettei kaipuun kohteen tai ajan tarvitse olla mitenkään onnellista aikaa. Useimmiten kaivataan menneitä kumppaneita, asuinpaikkoja tai pelkästään aikaa.

Nuoruutta kai. Itse en ole nuoruuteeni onnistunut ulottamaan minkäänlaista kaipuuta, vaikka moneen asiaan kyllä. Nuoruuteni on yhä vielä vain ahdistavaa ja ikävää aikaa, eikä tuon asian korjaantumiseen näytä riittävän kasvavat ikävuodetkaan.

Lapsuudestani kaipaan monia asioita, varsinkin varhaislapsuudesta. Kaipaan vähintäänkin sitä turvallista Suomea 80-luvun alussa. Tuota maailmaa ei luonnollisesti enää ole. Kaipaan joitakin tiettyjä tuotteita: limonajeda, karkkeja, pyöreälamppusia ladoja ja Wartburgeja. Sitä tunnetta, kun aika kului hitaasti ja kun ei tuntenut pakottavaa tarvetta mininkään. Ja staattista maailmaa ympärillä, jossa mikään ei tuntunut muuttuvan nopeasti.

Olen usein pohtinut, kaipaisinko kotikaupunkiani Vantaata kuin viipurilaiset Viipuria, jos Vantaata ei olisi. En varmasti kaikkea, lähellekkään. Mutta kaipaisin tiettyjä paikkoja, joissa olen kokenut onnea. Enemmän kaipaisin Suomea, jos minä syystä tai toisesta tulisin karkoitetuksi ja en koskaan voisi palata. Sellaista ihmiset kaipaavat, mitä eivät koskaan voi saada takaisin.

Kaipaan myös joitakin ihmisiä, vaikka en heitä haluaisikaan enää elämääni. Läsnä olevia ei varsinaisesti kaipaa, vaan heitä ikävöi, sittenkin kun he ovat menneet pois jokapäiväisestä elämästä tavalla tai toisella.

Ihminen (myös minä) kaipaa myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole halunneet heitä (minua) elämäänsä. Ihminen kun on kaikkien kliseiden mukaan rakkauden kerjäläinen.

Kaipaan sellaisiakin ihmisiä, jotka olen itse jättänyt taakseni.



Onneksi kaikki ihmiset voivat olla mukana. Jollain tavalla ja joskus.