Luettua: Vuosisatani - Urho Kekkonen - Hidastempoista ja ikävystyttävää muisteloa
Ja näinhän siinä kävi kuten Instagram-sivuillani lupasin, että kirjoitan kirjasta blogiini.
Suoraan sanottuna kirja oli aika pettymys. Urho Kekkosen kolmeosaiseksi suunnitellut muistelmat jäivät yhteen osaan, joka käsittää Kekkosen elämän vuodesta 1900-1937.
Kekkosen sairaus oli vaatinut veronsa, sillä kirja ilmestyi vuonna 1981, jolloin Kekkosen muistisairaus oli jo pitkälle edennyt. Luinkin netistä, ettei Kekkonen olisi laisinkaan itse kirjoittanut kirjaa vaan Paavo Haavikko. Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen sitten sen tasoa. No. Niin tai näin.
Kirjan vahvinta antia on Kekkosen lapsuuden ja nuoruuden aikojen kuvaus. Ne ajathan muistisairaan päässä kauimmin pysyvätkin. Kirjassa on paljon kirjeitä, paikoitellen liikaakin, mutta liikuttavia ovat Kekkosen vanhempien kirjeet. Varsinkin äiti oli hädintuskin kirjoitustaitoinen.
Sellaisista lähtökohdista ponnisti aikanaan Suomen mahtavin mies. Joskaan ei hänen lapsuutensa rutiköyhää ollut, hänellä oli varaa käydä kouluja. Kajaanin koulussa hänet tunnettiin kurittomana oppilaana, mutta kuten Kekkonen kirjassa ilmaisee, hän halusi vain kyseenalaistaa asioita.
Sisällissodan ajan kuvaus oli myös mieleeni. Koulupoika Kekkonen kun lähti sisällissotaan hädin tuskin täysi-ikäisenä, ei tainnut edes olla. Mikään kiihkomielinen hän ei tämän kirjan perusteella ollut. Lähti kun muutkin lähtivät.
Yhden aikakauden elämästään Kekkonen on sivuuttanut täysin. Sen ajan kun hän oli Etsivän Keskuspoliisin, nykyisen Supon työntekijänä. No. Ehkä hän ei ole myöhemmin halunnut kertoa nyttemmin kyseenalaiseksikin tiedetyistä kuulustelumenetelmistään. Kekkonen tasaa taitavasti muutenkin itsensä keskilinjan mieheksi.
Millään tavoin ei Kekkonen avaa itseään ihmisenä. Kirjassa vain listataan tapahtumia ja saavutuksia. Siitä jää henkilökohtainen taso lähes tyystin puuttumaan niin kuin tietenkin valtiomiesten muistelmissa usein jää. Ainoastaan lapsuus saa jotain syvyyttä. Mitään syvyyttä ei ole hänen avioliittonsa alun kuvauksessa eikä oikein edes kaksospoikien syntymän kuvauksessakaan.
Kekkosesta on kirjoitettu lukemattomia kirjoja. Kannattaa syventyä niihin ennemmin kuin tähän opukseen.
Esa Pesonen on "blogikirjoituksessaan" esittänyt mielipiteensä Urho Kekkonen Vuosistani I- kirjasta ja osin myös Kekkosesen terveydestä ja elämästä. Kirjan luettuani, en voisi olle enempää eri mieltä Pesosen ja hänen kommenttiensa kanssa. Kyseinen kirja, kirjoitti sen kirjailijana kuka tahansa, on hämmästyttävän kuvaava ja tarkka historiakuvaus, jollaisia teoksia saa Suomen valtiomiesten elämästä etsiä. Niin yksityiskohtaisesti Kekkonen kertoo oman lapsuutensa ja perheensä tapahtumia, että niiden lukeminen vie todenmukaisin kertomuksin mukanaan. On hämmästyttävää, että kirjaan on löytynyt Kekkosen perheen kirjeenvaihtoa ja nuoren Kekkosen ilmiömäisiä kouluaineita, kuka voi esittää vastaavia, sekä lukuisia lehtijuttuja, jotka jokainen liittyy autenttiseen materiaalin kuvaukseen. Myös Kekkosen kokemat sisällissodan tapahtumat ovat valaisevia; miten Suomi ajautui vapaussotaan, miten sota kosketti nuoria ihmisiä ja perheitä. Huomion ansaitsee myös se, miten kansanvaltaiset ja demokraattiset sekä tasa-arvoa tärkeinä pitävät arvot Kekkonen sai kotoaan ja miten ne säilyivät läpi hänen elämänsä. On myös huomattava, että Kekkonen kykeni kerrotuissa olosuhteissa, vähävaraisen ja alati asuinpaikkaansa muuttavan sekä vanhempien vaatimattoman koulusivistyksen omaavan perheen poikana, kirjoittaa ylioppilaaksi, suorittaa ylempi korkeakoulututkinto, väitellä tohtoriksi ja viimein tulla demokraattisissa vaaleissa koko Suomen valtion johtajaksi, Tasavallan presidentin virkaan. Sellainen ei ole mahdollista meille runoja kirjoitteleville, eikä edes muillekaan intellektuaalista sivistystä omaaville, koska elämme nyt lähes ylihyvinvointivaltiossa, jonka suomia oppimis- ja menestymismahdollisuuksia ei voida verrata mitenkään Suomen itsenäisyyden ja 1900-luvun Venäjän vallan aikana syntyneiden ihmisten sukupolviin. Kerronnallisesti kirja on kirjoitettu kansanomaisesti ja ymmärrettävästi niin, että siihen on helppoa paneutua, olipa lukijan koulusivistys mikä vain. Historian näkökulmasta suurin puute Kekkosen muistelmissa on se, ettei hän terveytensä vuoksi pystynyt julkaisemaan alkujaan tavoittelemaansa kolmen muistelmakirjan sarjaa. Kannattaa lukea, ja oppia historiasta!
VastaaPoistaSehän kirjallisuudessa on hienoa, että näkökannat voivat olla aivan erilaiset samasta kirjasta.
Poista