Kirja-arvio: Miki Liukkonen - Runot

 

Miki Liukkosesta on luotu estoitta taiteilijaneromyyttiä, eikä hän varmasti itsekään pistäisi pahakseen, jos eläisi. Hänhän tunsi hyvin kirjallisuuden historian, oli antikvaarinen sielu, kuten Jukka Viikilä kirjan esipuheessa kirjoittaa. Kukapa meistä ei olisi. 

Yllätyin melkein, miten Mikin kolmesta runokokoelmasta ja joistakin julkaisemattomista on saatu kelpo paketti kasaan. Aina tyylikästä kansikuvaa myöten. 

Mikin omin pikku kätösin kirjoittamat päiväkirjamerkinnät ja julkaisemattomat runot tuovat aivan uutta syvyyttä, eikä kirjaa todellakaan voi pitää rahastuksena kuolleella. Viimeinen, kuolinkeväänä kirjoitettu runo oli suorastaan koskettava.

Mikin runokokoelmat ovat hyvin erilaisia, joista Elisabetin ja Valkoisia runoja olen lukenut jo aiemmin.

Ensimmäinen Valkoisia runoja on surrealistista, jotenkin saarikoskimaista ja Elisabet kaunista, perinteistäkin runoutta. Viimeisen Raivon historian sanatulvan alle jo suorastaan tukahtuu. Ei yllättänyt että Miki siirtyikin tiiliskiviromaanien pariin. 

En koskaan tavannut Miki Liukkosta, mutta tämän kirjan perusteella tulee tunne, että olisi ollut kiva tutustua. Ja vielä parempi olisi ollut, jos hän olisi kirjoittanut edes yhden runokokoelman.