torstai 14. marraskuuta 2019

Katsottua: The People vs. O.J.Simpson: Syyllinen käveli vapaaksi

Amerikkalaisen urheilijan ja näyttelijän O.J.Simpsonin oikeudenkäynti oli 90-luvun puolivälissä mediatapahtuma vailla vertaa. Samanlaista ei ole nähty sitä ennen eikä sen jälkeen. Jostain syystä meillä näkyi silloin telkkarissa amerikkalainen NBC-kanava ilmaiseksi ja siellä sitä oikeudenkäyntiä riitti päivästä toiseen. Väsymykseen asti.

Niinpä suhtauduin epäilyksellä, kun katsoin aiheesta tehdyn sarjan. Että mitä uutta tähän saagaan on saatu. Onneksi paljonkin. Vuosisadan oikeudenkäynti on saanut hyvin tehdyn sarjan kuvastamaan tapahtumia lukuisten rahastusmielessä tehtyhen kirjojen ja elokuvien lisäksi.

Tähtinäyttelijöillä miehitetty sarja lepää hyvien näyttelijöiden varassa. Cuba Gooding Jr. on tehnyt O.J.Simpsonista hermoheikon hahmon, joka ei ilmeisesti hyväksy syyllisyyttään tai sivuuttaa sen.

Siitä pääsemmekin itse kysymykseen. Tappoiko O.J. ex-vaimonsa ja tämän ystävän? Kaikkien todisteiden valossa kyllä. Usan käsittämätön valamiesjärjestelmä vapauttaa ilmiselviä syyllisiä, jos kunnon asianajajat osaavat kääntää huomion todisteista. Toisaalta myös syyttömiä joutuu vankilaan. O.J.:n tapauksessa käytettiin rotukorttia, vaikka miljonääri-O.J:llä ei ollut mitään tekemistä poliisien ahdistelemien slummien mustien kanssa.

Voisiko Simpsonin kaltainen oikeudenkäynti vielä toistua? Varmasti, jos riittävän tunnettu ihminen on syytettynä. Ja varsinkin jos siihen liittyy muitakin jännitteitä, kuten Simpsonin tapauksessa roturistiriidat. Rikoksista uutisoidaan muutenkin nykyisin massiivisemmin kuin 90-luvulla. Lisäksi kuvioihin on tullut netti ja sen keskustelupalstat. Rikos kiinnostaa aina.

O.J.:lle heilahti myös häkki lopulta, joskin vain varsin nolosta omien muistoesineiden varkaudesta Las Vegasissa. Nyt mies on jälleen vapaana. Kuvista päätellen ei kovin onnellisena, vaikka näin väittääkin. 

maanantai 11. marraskuuta 2019

Kenraalin katumus (runo)

Joka vuosi taistelun vuosipäivänä kenraali kärsii.
Hän muistaa kaikki ne sotilaat, jotka lähetti kuolemaan.
Taistelun aikana hän vaati uskollisuutta,
vihasi pelkureita ja erotti everstejä.
Nyt he kaikki tulevat kenraalin painajaisiin,
joista sodan uljuus on kadonnut.
Kenraali katuu, ensimmäisen kerran.
Seuraavina vuosipäivinä aina uudelleen.
Katuu ja kärsii.
Kenraali kokee sotilaiden kauhut kuoleman edessä.
Jumala ei ole armollinen, anteeksiantava.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Katsottua: Miehiä ja poikia: Miehet ja jaksamisen sietämätön kurjuus

Ohjaaja Joonas Berghäll on kiitettävästi ottanut dokumenttielokuvissaan miesten asian huomioon. Niin myös uusimmassa Miehiä ja poikia -dokkarissaan. Tehtävä ei ole helppo, sillä jos kerrot, että suomalainen mies voi huonosti, se on kuin metsään huutaisit nykypäivän maailmassa.

Joillekin naisille kun tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, ettei miesten hyvinvointi ole sama asia kuin ne rikkaat talouselämän miehet, joilla on kaikki valta oikeasti tässä demokraattisessa maailmassamme. Suurin osa miehistä sinnittelee elämän karikoissa.

Berghällin aiemman Miesten vuoro -elokuvan tavoin miehet kertovat elämänsä kipukohdista, kuten eroistaan, lasten kuolemasta, alkoholismista. Taakoista, jotka ovat riivanneet ja vieneet elämästä maun. Ohjaaja laittaa myös itsensä likoon, kertoen sairauksistaan, äitinsä kuolemasta ja melkein  hautaan vieneestä työnteon määrästä.

Berghällin tunnenkin muuten, sillä hän oli kurssikaverini Voionmaan opistossa vuonna 1998, kun vielä luulin, että minusta tulisi elokuvantekijä. No, näin ei ole ainakaan toistaiseksi tapahtunut.

Miehiä ja poikia herätti minussa ajatuksia ja jopa tunteitakin, vaikka harva asia minua enää säväyttää. Väkisin sitä vertaa itseään elokuvan miehiin. Omakaan terveys ei ole enää sitä mitä se oli ennen, on suuria taloushuolia, on ylipainoa ja elämäntavoissa olisi korjaamisen varaa. Omalla tavallaan sitä on jäädyttänyt itsensä tunteilta ja nautinto monella tapaa kadonnut, varrattuna siihen mitä se oli ennen.

Tästä kestämisen ja kärsimisen kulttuurista tämä elokuva kertookin. Siitä, että pitää vain jaksaa. Hinnalla millä hyvänsä. Samat ongelmat koskevat naisiakin, mutta miehillä Suomessa tämä jaksamisen taakka on vielä suurempi ja sitä on pidetty peräti hyveenä. Kunnes romahdus sitten tulee. Jotkut siitä selviävät, toiset eivät.

Miehiä ja poikia on tavattoman aito dokumentti. En aisti siinä mitään teeskentelyä tai salailua. Haastateltavat ovat tosissaan ja hämmästyttävän hyvin heidät on saatu avautumaan kameran edessä.Synkistä, kovista tunteista kertominen kun ei ole mitään Facebookin elämä on ihanaa ja rakastan kaikkia ja minua rakastetaan -maailmaa.

Mielestäni hyvä idea heittää myös loppuun karut faktat tilastoista, miten surkeasti miehet voivat tässä maassa. Siinä ei jää silloin enää paskanjauhamisen varaa.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Keikalla: The Dublin Legends Kulttuuritalolla 3.11.2019

Olen aina ollut irlantilaisen musiikin ja kulttuurin ihailija. Kahdeksan vuotta sitten piipahdin Dublinissa. Kirjoitin siellä myös runoja, joista osa päätyi viimeisimpään runokirjaani.

Niinpä kun ystäväni ehdotti menoa The Dublin Legendsin keikalle Kulttuuritalolle, olin tietenkin valmis lähtemään mukaan. Eikä irlantilainen folkmusiikki petä koskaan. The Dublin Legends pohjaa legendaarisen irlantisen poppoon The Dublinersin perinnölle.


Keikalla kuultiin seuraavat biisit. Itse en valitettavasti tunnistanut kaikkia biisejä, mutta irlantilaista musiikkia harrastava ystäväni tunnisti. Niinpä luotan häneen.

Keikan avasi instrumentaali Fermoy Lasses/Sporting Paddy, jolla Dublinerskin yleensä avasi keikan. Lisäksi kuultiin muun muassa. ikivihreät Galway Racers, The Ferryman, Black Velvet Band, Irish Rover, Seven Drunken Nights, All for me grog , The Fields of Athenry, McAlpine's Fusiliers, Dirty Old Town, Whiskey in the Jar, Wild Rover ja Molly Malone.

Olen ollut monilla keikoilla, jossa artistit eivät ole juurikaan innostaneet yleisöään. Vaikka Kulttuuritalo ei ollut lähellekään täynnä, tunnelmaa riitti ja yleisö lauloi ja taputti mukana. Irlantilaisen musiikin taika on siinä, että siinä ilo ja suru vuorottelevat. Ei sellaisesta musiikista voi olla pitämättä.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita, kun kaverillani oli Dublinersin harvinainen vanha lp-levy ja irlantilainen banjonsoito-opas, niin bändin kaverit olivat otettuja ja halusivat kuvauttaa itsensä kaverini ja levyn sekä oppaan kanssa. 

Katso myös video keikalta Instagram-sivuiltani

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Luettua: Rose Kennedy: On aika muistella: Kennedyn perheen valkopesua

Kirjaston kirjanvaihtopisteestä löysin Kennedyn perheen matriarkan Rose Kennedyn muistelmat vuodelta 1974. Silloinkin Rose Kennedy oli jo iäkäs, mutta hän melkein 30 vuotta myöhemmin yli satavuotiaana. Monia tragedioita kohdanneen Kennedyn suvun ehdottomasti vanhimpana jäsenenä.

Mikään paljastuskirja ei tämä tapaus toden totta ole. Spermaan ei kompastuta kuten nykypäivän julkkisten elämäkerroissa. Rose Kennedy ei varsinaisesti paljasta kirjassaan yhtään mitään. Se on oikeastaan kohujen välttelyä ja valkopesua. Niitä kohukirjoja on toki Kennedyistä kirjoitettu muuten riittämiin. Itsekin olen Kennedyistä kirjoittanut, John F. Kennedystä.

Rose Kennedy oli sen ajan ihminen, joka ei pessyt likapyykkiä talon ulkopuolella, puhumattakaan mediassa tai edes harkinnut avioeroa. Siinä suhteessa hän on tuulahdus ajoilta, joissa oli vielä arvokkuutta.

Eli miehensä tai poikiensa uskottomuudesta ja muistakaan virheistä ei mainita vaan heitä ylistetään aika varauksettomasti. Kehitysvammaisen Rosemary-tyttären lobotomiakaan ei mainita oikealla nimellä, joskin ei Rose tyttärensä kehitysvammaisuutta peittelekään.

Kirjallisilta ansioltaan muistelmat ovat mitä ovat. Eli Rose on todennäköisesti kirjoittanut ne itse, eikä palkattu kirjailija. Paljon muistelmissa on kirjeitä, jonka luku on uuvuttavaa jo. Ajat ja asiat heittelevät, mutta parhaimmillaan teksti on sujuvaa ja mielenkiintoista.

En tiedä, onko sitten Kennedyn suvusta polvi huonontunut vai onko homma kiinni Rose Kennedyn poismenosta, mutta ei Kennedyistä ole enää löytynyt huippupoliitikkoja. Sen kirja paljastaa, että ankaralla kädellä Rose ja Joe Kennedy koulivat pojistaan merkkimiehiä. Rose vielä kertoo olleensa se, joka kuritti lapsiaan fyysisesti. Sellaista ei ehkä tänä päivänä kirjassa mainittaisi.

Voitto oli tärkeintä ja hävitä ei saanut, eikä valittaa. John F. Kennedystä tulikin presidentti ja Robert Kennedystä melkein, ellei häntäkin olisi salamurhaaja ampunut. Tytöiltä taas vaadittiin vain hoikkaa uumaa ja hyvää käytöstä ajan tapojen mukaisesti.