Kirja-arvio: Valdemar Melanko - Puistohomot - raportti Helsingin 1960-luvun homokulttuurista

 

Aina silloin tällöin kätösiin etsiytyy erilaisia kirjoja. Niihin voisi lukea kuuluvan muutama vuosi sitten edesmenneen Valdemar Melangon Puistohomot - Raportti Helsingin 1960-luvun homokulttuurista. 

Itse raportti jäi keskeneräiseksi, mutta sellaisenakin se toimii hyvin kertoessaan homojen tukalasta asemasta tuolloin. 

Silloin ei ollut mitään "homohuumaa", pikemmin päinvastoin, homous oli yhä rikollista, vaikka syyttäjät eivät oikeuteen enää tuolloin vienetkään homoja. 

Asenneilmapiiri oli silti jyrkän kielteinen ja kuten Melangon kirjasta ilmenee, homot tapasivat toisiaan yleisissä vessoissa ja puistoissa. Peläten samalla pahoinpitelijöitä ja varkaita.

Puistohomot on tyyliltään aikansa lapsi 70-luvulta, vaikka Melangon asenne homoihin on ymmärtävä. Vihjailee hän jopa itsekin omaavansa homoseksuaalisia tuntemuksia. Vaikka kirjaa ei ole varsinaisesti tarkoitettu kirjaksi vaan raportiksi, jollain kummalla tavalla se toimii. Paljon paremmin kuin nykypäivän höpöhöpö-tutkimukset.

Sen voima on ehkä sen aitoudessa. Melangon haastattelemat homot ovat suurin osa avoimen tuskaisia elämästään ja kokevat homoutensa taakkana aikana, jolloin homous ei ollut hieno asia. Toki poikkeuksiakin löytyy, jotka olivat tuolloin jo sinut itsensä kanssa. 

Monilla on takanaan mielenterveysongelmia, itsemurhayrityksiä, jopa insestiä. Kuten arvata saattaa heidän joukossaan oli myös kaapissa eläviä ukkomiehiä. Lähes kaikki pelkäsivät paljastumista ja ylpeyttä he eivät homoudesta tunteneet. Pikemminkin he tunsivat pakkona mennä puistoihin ja osa ei edes kaivannut kunnon ihmissuhdetta. 

Tänä päivänä tilannetta on tietenkin helppo kauhistella, mutta noilla miehillä ei tuolloin ollut vaihtoehtoja. En tunne tämän päivän homokulttuuria, tapailevatko he puistoissa ja yleisissä vessoissa. Varsinaista pakkoa siihen ei ainakaan ole.