tiistai 30. maaliskuuta 2010

Kaksi runokokoelmaa ja kaksi runoilijaa


Luulisi, ettei Yrjö Jylhän Kiirastulella ja Vladimir Majakovskin Pilvellä Housuissa ei olisi mitään yhteistä. Mutta näin vain on. Tai ei välttämättä kirjoilla, mutta herroilla itsellään on hyvinkin paljon yhteistä.


Yrjö Jylhän Kiirastuli -runokokoelma kertoo Jylhän omista kokemuksista talvisodassa komppanianpäällikkönä etulinjassa. Epäilen, että harva nykyrunoilija on edes armeijaa käynyt, mutta ristiriidasta runoilijan habituksen ja sotaherran välillä syntynee Jylhän viehätys. Tämä sotaherra kun suree kuolemaan lähetettyjä sotilaitaan miltei puolessa kokoelman runoissa.


Kiirastuli on sellainen kirja, joka ilman taustatarinaansa torpattaisiin taatusti nykypäivänä kustantamoissa. Jylhän kieli ei ole lainkaan yllättävää ja sortuu paikoitellen jopa isänmaalliseen patetiaan. Kokoelman runojen loppusoinnut eivät ole edes yllättäviä.



Mutta Jylhä on nimensä veroinen mies, jylhä ja aito. Nämä asiat saivat minut pitämään tästä klassikkokokoelmasta kovasti.


Jylhä ei muuten tainnut kirjoittaa koskaan muuta valmista teosta kuin Kiirastuli ja päätti päivänsä 50-luvulla sodan raunioittamana. Surullinen ei kannata olla. Harvan kirjailijan tuotannosta edes yksi jää elämään.


Vladimir Majakovski puolestaan kirjoitti modernia lyriikkaa, vaikka osittain elikin samaan aikaan kuin Jylhä. Majakovskia saatttaa olla haastavaa lukea, ellei omaa minkäänlaista käsitystä Venäjän vallankumouksesta, sen jälkeisestä ajasta tai venäläisyydestä ylipäätään.



Majakovski tosin paljastaa Kuinka säkeitä valmistetaan osiossa, ettei hänen lyriikkaansa niin kaukana perinteisestä ole, vaikka hän oli perinteisen runouden vihollinen numero yksi. Hänelle kun runon rytmi oli kaiken alku.


Lyriikan opettajana Majakovskiia sietäisi yhä kuunnella. Hänelle tärkeää oli runon sosiaalinen tilaus, joka on tänä päivänä lähes kadonnut. Kuinka paljon runoa kirjoitetaan lukijoille, kuinka paljon kriitikoille ja kuinka paljon kustannustoimittajille?



Kommunistisen vallankumouksen innoittamana Majakovski piti runoutta tuotantona muun tuotannon joukossa, mitä en nyt ihan välttämättä jaa omana mielipiteenäni. Mutta totta on, ettei runoudesta saisi tehdä yli-ihmeellistä. Runous voi olla lukijalleen selkeämpää kuin romaanikirjallisuus. Jos näin vain halutaan.


Mutta mitä yhteistä näillä kahdella herralla on sen lisäksi, että päättivät päivänsä oman kätensä kautta. Molemmat tiesivät kenelle kirjoittavat ja miksi.



Voimakkaan tulkinnan lyriikan ajan sietäisi palata jo takaisin.



Tässä kuvassa olen itse valmistautumassa viime syksynä kirjailijakierrokselle.


Voimassa oli minusta haastattelu eli 32 vuoden kouhkaamisen tulos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe