Leni

Leni hiihtoasussa: Wikimediacommons

Kuten edellisessä kirjoituksessani paljastin, olen viettänyt iltojani lukien Steven Bachin kirjoittamaa Leni Riefenstahlin elämäkertaa. Suurelle yleisölle Riefenstahl on tunnetuin Berliinin 1936 olympialaisten kuvaajana/ohjaajana sekä natsien puoluepäivistä kertovasta dokumentista Tahdon riemuvoitto.

Itse kirja jätti myös hämmennyksen valtaan. En muista koskaan lukeneeni elämäkertaa, joka suhtautuisi yhtä kriittisesti kohteeseensa. Kukaan ei tietysti uskalla kirjoittaa mitään hyvää Hitlerin suosikista ja yhdestä natsi-Saksan ikonista, se lienee luonnollistakin. Kirja oli suoraan sanottuna hieman kehno, välillä hypättiin vuosikymmeniä yli satavuotiaaksi eläneen Riefenstahlin elämästä ja sitten takerruttiin jonkin yksittäisen elokuvan tekoon melkein sadaksi sivuksi.

Mutta niin jättää hämmennykseen Lenin elämäkin. Putkimiehen tytär Leni sai syntymälahjakseen itsepäisen luonteen, luontaisen elämändraaman tajun ja järjettömän kunnianhimon sekä narsistisen luonteen. Niinpä Lenistä ei saa edes feminististä ikonia, vaikka hän raivasi tai oikeastaan raivosi tiensä tähdeksi, ei tosin tanssijaksi tai näyttelijäksi kuten hän alunperin suunnitteli. Miehet olivat Lenille tässä avuliaita hölmöläisiä ja rakastajia riitti. Leni toimi vain kuin miehet, mitä ei tietysti 30-luvun Saksassa hyväksytty. Toisaalta Hitlerin suosio riitti.

Lenistä muistetaan dokumenttien lisäksi lähinnä nykypäivänä hänen kuulumisensa natsien sisäpiiriin, vaikka kirjassa annettiin ymmärtää, että Leniä kiinnosti lähinnä uransa ja kun natsit nostivat hänet kunniaan, hän meni virran mukaan, eikä kysellyt enää sen jälkeen liikoja. Leni ei koskaan pyytänyt anteeksi aikaansa natsien aatelissa. Todennäköisesti hän ei kokenyt tehneensä mitään väärää. Hänhän teki vain taidettaan.

Natsien tuhoon loppui Leninkin taiteenteko - melkein. Boikotissa hän pysyi aina 70-luvulle asti, jolloin hän loi uuden uran kuvaajana - Afrikassa. Leni kuvasi Nubi-heimoa. Ja kuvat ovat tunnistettavissa Lenin työksi. Afrikasta hän löysi uudelleen alastomia teutoneja, joita ikuisti jo elokuvaansa Berliinin olympialaisista. ilmeisesti hän ihaili eniten ihmisvartaloa, eikä sinänsä ihonväriä tai rotua.



Kirjassa todettiin lopussa, että vaikka Leni sai maineensa elokuvaohjaajana hän oli oikeasti mitä lahjakkain näyttelijä. Hän näytteli roolia Leni Riefenstahl. Tuo rooli ajoi hänet vielä yli kahdeksankymmenen vuotiaana kuumeiseen työntekoon ja yhtä kuumeiseen menneisyytensä kieltämiseen.



Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjasta. Jodie Foster halusi tehdä elokuvan Leni Riefenstahlista, mutta Leni oli todennut, ettei Foster ollut riittävän kaunis. Hän olisi halunnut Sharon Stonen. Elokuva jäi sitten tekemättä.

Jollain tavalla Lenin polttavaan kunnianhimoon voi samastua. Olenhan itsekin putkimiehen poika, jolla ei ole paljoa muodollista koulutusta, mutta uskoa kykyihinsä (vihdoin).  Itselleni taide on myös palavan intohimon kohde samoin kuin elämä suuri rooli.



Kirjaa lukiessani pohdin, olisinko kuitenkaan itse valmis myymään itseni vääryydelle ja pahuudelle, jos tuo vääryys haluaisi minut parrasvaloihin nostaa. Ja sulkemaan silmäni kaikelta ympärilläni tapahtuvalta kiistäen kaiken kuolemaani asti.

En usko.