Kent Hartwall-areenalla 7.3.2010

Yritin päästä eilisessä Kentin konsertissa kovasti siihen tunnelmaan, mikä minulla oli kuullessani Kentin Hagnesta Hill -levyn ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten.



En oikein päässyt, keikka ei ollut missään tapauksessa huono, mutta en vain päässyt kuin hetkittäin melankoliseuforiseen tunnelmaan, jota Kent meille tarjoaa. Vuosia on ensirakkaudestani Kentiin kulunut, ehkä jo liikaa.

Ammattimainen bändi Kent on, ehkä paikoitellen liiankin rutinoitunut, mutta varsinkin lopussa hittivyöry veti vastustamattomasti mukaansa jopa suomalaisyleisön. Laulaja Joakim Bergiä ei voi eläytymisen puutteesta syyttää, mies esittäisi dramaattisesti puhelinluettelonkin.



En tiedä, oliko keikan äänentoistossa vikaa, mutta laulujen sanoista oli vaikea saada selvää. Tosin seisoimme siskoni kanssa bassokaappien edessä, joten vähänkin hienovaraiset soinnut jäivät kuulematta. Mutta kun Kent esitti akustisemman biisin, homma alkoi heti toimia.



Ihan toimiva oli myös Kentin lämppäri Camela Leierth. Rokin nokkimajärjestyskin tuli selväksi, sillä Camela ilmoitti settinsä lopuksi myyvänsä t-paitoja jossain päin areenaa. Kentin poikia emme sentään vastaavassa puuhassa nähneet.

Hartwall-areena ei ollut aivan täynnä, mutta eivät seinätkään kumisseet.



Paljon riikinruotsalaisia Kent-fanejakin oli aksentista päätelleen konserttiin saapunut ja mustiin pukeutuneita taidekoululaisia.



Konserttihan vielä siirtyi Kentin soittokamojen juututtua jäihin parilla päivällä. Suurin osa lipun ostaneista näytti silti olevan konsertissa. Kivaahan konsertissa oli, sillä lähes eturiviin pääsi helposti murskautumatta.



Kent on myös harvinaisen visuaalinen bändi. Keikkaohjelma on kuin Kiasmasta repäisty ja keikan lopulla ilmaan lentelevät paperilinnut olivat hieno idea. Varsinkin kun linnuista löytyi biisien sanoituksia.

Tässä muutamia kuvia keikalta:

 

Lisääkin kuvia löytyy kuvasivuiltani.