sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Arvokkuuteen päättynyt herätyskokous


Pääsin siivellä ilmaiseksi Kaisafestin konserttiin lauantaina 12.6. Kuten aina nykyisin, liikkeelle lähtö on minulle vaikeaa, kun on kyse muusta kuin työstä. Tällä kertaa uloslähtö kannatti, vaikka ensiksi tuntui, että miksiköhän.


Kaisafestin tähtinä olivat Nina Hagen ja Grace Jones. Varsinaisesti en fanita kumpaakaan. Enkä Nina Hagenia keikan jälkeenkään, mutta Grace Jonesista on vaikea olla pitämättä. Yhteistä naisille on matala komea ääni ja oma huikea tyyli, mutta siihen yhtäläisyydet minun mielessäni jäävätkin.



Veikkaan, että moni oli tullut katsomaan Kaisafestiin takavuosien punklaulajatar Nina Hagenia, mutta punk-kansa ja mukana tulleet yritysvieraatkin, joituivat pahan kerran pettymään. Hagen on kääntynyt hiljattain uskoon ja se näkyi hänen ohjelmistostaan. Alun rujot tulkinnat gospel-standardeista vielä menivät, mutta kun loppua ei hengellisiin lauluihin tullut, alkoi olo olla kuin herätyskokouksessa, jonne on eksynyt vahingossa, vaikka odotti saavansa ehtaa rockia.



Uskoon tulemisessa ei mitään pahaa ole ja varmasti täyttää uskovat sisäisellä rauhalla, mutta uskoon tulleilla on paha tapa luulla, että koko muu maailmakin haluaa tulla uskoon. Sinänsä hengellisistä lauluistakin Hagen sai oman näköiset tulkintansa, mutta jos välispiikitkin kertoivat lähinnä Jeesuksen rakkaudesta ja jumalan voittokulusta raja tuli vastaan.


Huono esiintyjä Hagen ei ollut, mutta osa yleisöstä päätti kävellä keikalta ulos. Sateinen teltta, jossa uloskäynti muuttui märänlaiseksi ei käännytetä uusia uskovia. Suomalaiset eivät ole hurmahenkisiä ja he innostuivat loppua kohden vain Hagenin vanhoista hiteistä, varsinkin Hagenin tulkinnasta Sinatran My Way -kappaleesta. Itse pitäydyn yhä Sinatran versiossa.


Hagenin jälkeen ei oikein enää tiennyt, mitä odottaa Grace Jonesilta. Saarnamiehen tyttärenä Jones taisi kuitenkin kansan kiihotuksen toisin kuin uskonsisar Hagen. Yleisö heräsi Jonesin esityksen aikana, kun ohjelma oli selvästi etukäteen suunniteltu show, jonka keskipisteenä Jones hääri. Hagenin kohdalla taustabändikin näytti selvästi olevan epätietoinen, minkä kappaleen he soittaisivat seuraavaksi.


Minulle Jones on ollut tutumpi näyttelijänä. Muistan hänet varsinkin Kuoleman katse -bondleffan kovaluisena bondtyttönä. Yli kuusikymppinen Jones on kovassa kunnossa, harva hänen ikäisensä nainen lähtisi esittelemään pyllyään hulahula-vannetta vinhasti heiluttaen yleisölle ja saisi vielä ihailevia vihellyksiä osakseen.



Jonesilta ei  itseluottamusta puuttunut ja hän sai pidettyä yleisön näpeissään loppuun asti. Seuralaiseni kanssa jo pohdimme kotiin lähtöä Hagenin jälkeen, mutta Jones naulitsi meidät paikalleen. Jos Hagenin kohdalla tuli jo jossain vaiheessa myötähäpeän tunteita, Grace Jones palautti etunimensä mukaisesti arvokkuuden konserttiin. La vie rose -kappale tuntui minusta jo taiteelta.



Ja anteeksi kappaleen väärinkirjoitus.



Kiinnostuneille lisää kuvia keikalta löytyy kuvasivuiltani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe