Vickan ja minä

Minulla ja Ruotsin prinsessa Victorialla ei luulisi olevan mitään yhteistä. Ei olekaan. Olemme silti lähes samanikäisiä. Vickan on minua päivän tai pari vanhempi tai sitten nuorempi. Vickan menee naimisiin Danielinsa kanssa, mutta minä senkun lainehdin elämäni vesissä. Vapaaehtoisesti.

Äitini haaveili, liekö lukenut liikaa rakkausromaaneja, että menisin joskus naimisiin Vickanin kanssa. Luonnollisesti tämä olisi ollut mahdotonta. Kaarle Kustaa -raukka olisi järkyttynyt entistä enemmän, jos vävypoika olisi tullut Suomesta ja vieläpä jostain Vantaan lähiöstä. Komistus-Danielkaan kun ei häntä aluksi miellyttänyt ja miksi pitäisikään, sillä uutta kuningasperhettähän Vickan leipoo.



Rehellisesti sanottuna Madde on enemmän makuuni. Anteeksi äiti ja Vickan.

Äitini kaino toive hyvistä naimakaupoista on kuitenkin jäänyt takaraivooni. Olen seurannut Vickanin elämää juorulehdistä aina kun olen ehtinyt ja jaksanut. Juorulehtien aktiivilukija kun olen. Jos omassa elämässäni on ollut laskuja niin nousujakin. Myös Vickanilla. Nyt Vickanilla menee hyvin ja niin menee minullakin, jos sen vain ymmärtäisin.

Seuratessani Vickania olen huomannut, etten ole enää kovin nuori. Vickan on vanhentunut. Sen kasvoilta on hävinnyt lapsen pyöreys ja se tuntuu kovin vakavalta. Se tietää, että sen täytyy nyt olla aikuinen ja tuottaa jälkeläisiä kuningaskunnalle. Sen nuoruuden täytyy olla ohi.

Minäkin tiedän, että minun pitäisi vakavoitua, kuten Vickanin. Liittyä elämänketjuun. Taistelen sitä vastaan, vaikka se on helvetin turhaa. En ole sen kummoisempi ihminen kuin kukaan muukaan, vaikka luulen olevani. 



Kuvittelen olevani joku ikuinen Peter Pan, vaikka tunsin olevani närkästynyt aikuinen jo kahdeksanvuotiaana lapsena. Minulla ei ole ikäkriisiä, mutta yksinkertaisesti en hyväksy vanhentuvani.

Toisin kuin Vickan, kai, minä ajattelen, mitä olisin voinut olla tai mitä minusta olisi voinut tulla. Jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja tai lähtökohtani olisivat olleet erilaiset kuin ne olivat.  Ja toisin kuin Vickan, minun kohtaloani ei ollut ennaltamäärätty.



Vai oliko? Oliko minulla samanlaiset mahdollisuudet menestyä kuin Vickanilla?



Ei ollut.  Vaativattomimmista lähtökohdistakin käsin lähteneenä voi tuntea itsekunnioitusta, mutta itsekunnioitusta en ole elämässäni kokenut. Minulle kunnioituksen saaminen ei ole itsestäänselvyys kuten Vickanilla. Ja minulle itsekunnioituksen tunteminen on ollut vaikeaa, koska koulu- ja lapsuusvuosien sekä elämän nöyryytykset riivaavat minua yhä.



Sen olen huomannut vuosien varrella, että olen itse eksynyt polultani kerjätessäni hyväksyntää. Olen käyttäytynyt huonosti ja anteeksiantamattomastikin, koska olen ajatellut, että minulla on siihen oikeus. Siksi, koska minua ei ole hyväksytty tai rakastettu riittävästi.



Enää en hyväksyntää tai väkinäistä rakkautta kaipaa, mutta kaipaan niitä mahdollisuuksia, joita minulla olisi voinut olla, mutta joita en käyttänyt tai joita minulle ei annettu.



Kaipaan sitä, ettei elämäni olisi tarvinnut olla jatkuvaa taistelua ja todistelua, että minäkin voin olla hyvä, vaikka en käyttäydy niin kuin muut, tai että haluan eri asioita kuin muut,tai että olen hyvä, vaikken ole käynyt yliopistoja, tai että olen hyvä, vaikken osaa puhua niin kuin muut. Tai että olen hyvä, vaikka en usko samanlaiseen elämään kuin muut.



Ja sitä kaipaan, etten saanut kasvaa sellaisessa maailmassa, jossa olisin itse halunnut kasvaa. Tai sellaista maailmaa, jossa minulla olisi ollut mahdollisuus kasvaa muutenkin kuin kivuilla.



Ja ennen kaikkea kaipaan sitä maailmaa, että olisin voinut oppia rakastamaan itseäni.