Vauhtimimmi L. Onerva

Eilen kävin tutustumassa ystävien kanssa L. Onervasta ja hänen kulta-ajastaan kertovaan näyttelyyn Ateneumissa.

Kokemus taisi olla vavahduttava, sillä näyttelyn jälkeen vatsaani poltteli niin, että luulín, että tähänkö sitä jäädään. Mutta riitti sitä Onervallakin elämässään sairauskertomusta.

Niille, jotka eivät Onervaa tunne, niin tässä tulee pieni tietopakkaus kärkeen. L. Onerva oli syntyi 1800-luvun loppupuolella ja kuoli 90-vuotiaana 1970. Hänet tunnetaan parhaiten kai Eino Leinon rakastettuna, mutta Onerva oli itsekin kirjailija, kriitikko, feminismin edelläkävijä ja paljon muuta.

Pidin siitä, että näyttely keskittyi Suomen kulttuurielämän kulta-aikoihin ennen itsenäistymistä 1910-lukuun. Naisen osa ei ollut tuolloin helppo missään muodossa, eikä se ollut sitä kulttuurimaailmassakaan. Onerva viis välitti, mitä muut ihmiset ajattelivat ja teki niin kuin itse halusi. Minusta Onervan näyttely oli brändätty ilmiselvästi vain naisia varten. Turhaan sillä kyllä miehetkin liittymäkohtia Onervasta löytävät.

Onneksi näyttelyssä ei väitetty, että naisen osa kulttuurimaailmassa on nykyisin yhtä vaikea kuin sata vuotta sitten, sillä sitähän se ei ole. Monet käyttäytymissäännötkin koskien naisia ovat muuttuneet sadan vuoden takaisista, joskaan eivät kaikki. Mutta avoliittossa asuvia tuskin sentään syytetään enää salavuoteudesta. Toisaalta seksin ja alkoholin käytön suhteen miehiä moralisoidaan vähemmän holtittomuudesta kuin naisia.

Onerva oli poikkeuspersoona, ei perinteisellä tavalla kaunis, mutta ilmeisen magneettinen persoona. Häneen tuppasivat Leinon lisäksi rakastumaan muutkin miehet ja myös naiset. Tuo poikkeuspersoona luonnollisesti ärsytti ja niinpä Onervakin kiikutettiin myöhemmissä vaiheessaan mielisairaalaankin. Tuota keikkaa edelsi tosin rankahko alkoholin käyttö ja muut terveysongelmat.

L. Onerva käsitteli teksteissään paljon vapauden ja sitoutumisen ristiriitaa sekä yhteiskunnan ennakkovaatimuksia vapaalle sielulle. Luulisi, että sata vuotta Onervan ajoista ihmiset saisivat tehdä mitä lystäävät, mutta eihän se niin mene. Aivan samalla tavalla ihmisten oletetaan tekevän niin kuin muutkin tekevät. Poikkeavia persoonia kauhistellaan ja taiteilijuus on yhtä kiehtovaa. Vai onko?

1910-luvulla apurahoja (jos ei ihan nytkään) ei virrannut ja taiteilijat elivät kuka milläkin. Onerva eli kritiikeillä ja muilla sanomalehtitöillä. Totuus kuitenkin on, että kulttuurielämä on muuttunut huomattavan paljon tylsemmäksi ja ennalta arvattavammaksi. Taiteilijat ovat koulutetumpia ja tuntevat arvonsa, mutta sielu puuttuu ja palo. Ulkokultaisesti osataan brändätä itsensä, mutta siihen se sitten usein jääkin.



Harmaus ylenpalttisessa värikkyydessä vaivaa aikaamme.