sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Arvokas elämä?


Tällä viikolla sain ekan tiedotteen sähköpostiini toimittajan urani aikana. No, älkää pelästykö, en luennoi tästä ihmeestä enempää. Mutta kutsu oli Pekka Himasen luennolle arvokkaasta elämästä. Himanenhan on tuo näsäviisaan oloinen nuorukaisprofessori ja ilmeisen viisas mies. 


Tilaisuuteen en ehtinyt enkä jaksanut mennä, mutta aihe oli ihan mielenkiintoinen, sillä ennakkomainoksen mukaan hän kertoi arvonannon kulttuurista ja sen voimasta, luottamuksen perustasta ja oman oppimisen ja elämänfilosofian kehittämisestä.


Jo aika nuoresta olen pohtinut myös, mitä tuo arvokas elämä mahtaa olla. Tai millaista elämää ihmiset pitävät arvokkaana ja ennen kaikkea millaista ihmistä he pitävät arvokkaana. Yleensä sanotaan, että jokainen elämä on arvokas, mutta käytännön maailmassa näin ei ole. Ihmisten luokittelu alkaa heti ihmisen ensi askeleista: Oletko helppo vai vaikea lapsi? Miten oppimistuloksesi etenevät? Otatko oman paikkasi ryhmässä?


Ihmiset luokitellaan arvokkaisiin ja ei-arvokkaisiin. Köyhien ja muiden reppanoiden annetaan yhteiskunnan osalta tuntea nahoissaan alempiarvoisuutensa.


Jo pelkästään silloin, kun huonompiosainen pyytää yhteiskunnalta almuja, apuun täytyy liittyä kiinteästi jonkin tason nöyryytys ja paikan näyttäminen. Näin varmistetaan, että ihminen haluaa pysyä yhteiskunnan määrittelemällä "oikealla tiellä" niin kauan kun suinkin jaksaa ja pystyy.


Vanhan satamaradan kuilussa lojuva pultsari tai narkkari ei taatusti tunne elämäänsä arvokkaaksi. Hän ei pidä itseään minään ja epäihmisyytensä hän on saanut tuntea jo kauan sitten nahoissaan. Ehkä jo siinä ensimmäisessä ihmiserottelussa.


Ihminen on asemansa uhri. Ja hänen arvonsa määritetään hänen koulutuksen, käyttäytymisen tai jopa ulkonäön perusteella. Synnynnäiset vammatkaan eivät vapauta tästä luokittelusta.


Omassa elämässänäkin on itsearvostukseni ollut hukassa usein, nyt olen päässyt siihen tilanteeseen, että edes nöyryytykset eivät kaada minua.  Eräänlainen kuori suojelee minua, mutta tiedän onneksi, kuka itse olen, ja olenko arvokas vai en.

On osittain huvittavaa väittää, että oma arvokkuus ja itsetuntemus lähtee vain omasta itsestään. Niin se toki lähtee, mutta jos tuota arvokkuutta nuijitaan riittävän kauan, se katoaa sinne, missä sitä ei ole ehkä koskaan ollutkaan.


Ihminen ei saa kadonnutta arvokkuuttaan välttämättä edes kuollessaan takaisin. Lojuminen pitkäaikaissairasosastolla on harvemmin arvokas kokemus tänä päivänä. Tai siltä se ainakin maallikolle tuntuu. Pitkitetyllä elämällä on hintansa.


Ja jos olet riittävän varaton, sinut haudataan vielä halvimmassa arkussa halvimmalle hautapaikalle.


Siinä sitä on sitten arvonantoa ja luottamusta. Ja tuota luottamusta ihmisillä alkaa olla aina vain vähemmän, kun on kyse muista ihmisistä. Ihmisten maailma on aina vain pienemmissä paloissa, vain oma perhe merkitsee ja vain omat lapset ovat hyviä lapsia ja vain oma työ on arvokasta. Ja toiset ihmiset ovat vain minua varten tai sitten ovat riesoja.


Ja iloista elämänfilosofiaa on vaikea tälläisesta sisäisen laajasta epäuskosta rakentaa, arvokkuudesta puhumattakaan.


Oma elämänfilofiani ei ole niitä optimistisimpia ja aikojen saatossa se on heilahdellut ja tulee heilahtelemaan.


Mutta yksi asia minulle pysyy: jokainen ihminen on arvokas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe