Kenen joukoissa seisot?

Katselin aamulla Jouko Aaltosen dokumentin 70-luvun taistolais/työväenlaululiikkeestä. Dokumentista jäi ristiriitainen olo. Toisaalta minusta on hienoa, että 70-luvulla nuorilla on riittänyt intoa parantaa maailmaa, mutta toisaalta homma tuntui silmien sulkemiselta todellisuudelta.

Meille jälkipolville on syntynyt käsitys, että silloin kultaisella 70-luvulla kaikki nuoret olivat tekemässä vallankumousta, joka jäi sitten tekemättä. Mutta 70-lukulaiset ovat saaneet sen verran siipeensä myöhemmin, että pojasta on polvi pahentunut. Eivät he lapsilleen ole siirtäneet solidaarisuutta tai rauhan henkeä. Ainakaan onnistuneesti.

Tänä päivänä vain harvalla nuorella tai vanhemmallakaan riittää intoa oman napansa ulkopuolelle, ja siihen yhteiskunta kannustaa ja osin pakottaakin. Rohkenen kyllä epäillä, olivatko kaikki 70-luvullakaan nyt sitten poliittisesti järin aktiivisia. Aika kultaa muistot.

Nyt 70-luvun vallankumousliikkeelle yleisesti naureskellaan ja niin dokumentissa osa haastatelluista aikalaisistakin suhtautui hommaan nuoruuden höyrähtäneenä innokkuutena. Jälkeenpäin ajatelleen liikkeessä ei ollut muuta pahaa kuin Neuvostoliiton ja itäblokin diktatuurien varaukseton ihannoiminen, mutta siitäkään ei voi tuon ajan nuoria syyttää, sillä mitään rehellistä uutisointia Neuvostoliitosta ei tietenkään ollut saatavilla.

Usein 70-luvun taistolaisia ja muita vallankumouksellisia syytetään aatteensa myymisestä, mutta huvittavaahan se olisi, jos vaarit ja mummut kulkisivat vielä punaiset tai siniset paidat yllään väsyneen idealistisilla kasvoilla, ja mataloituneilla äänillään kiekuisivat imperialisteista.

Ei, kyllä maailma on muuttunut sen verran, ettei homma uskottavaa olisi. Idealismi sopii parhaiten nuorille. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi on uskoa mihinkään hurmosliikkeeseen. Minä tosin en ole poliittisiin tai uskonnollisiin liikkeisiin varauksettomasti uskonut koskaan.

Kuvaavaa tämän päivän yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta muuten oli, että Agit-Propin keikalle Provinssirockiin ilmaantui dokumentissa vain muutama villapaitaopiskelija tai cheguevarapaitalainen. Nyt on hassua ja erilaista kuunnella 70-luvun taistelumusaa vallankumouksellisuuden ulkoiset ominaisuudet omaksuen.

Mutta mikä näistä vallankumousliikkeistä jäi käteen oli hyvä yhteiskunnallinen sanoma: oikeudenmukaisuus ja hyvää kaikille. Silloin vain vallankumoukseen ei saatu tavallista duunaria mukaan sen enempää kuin tänä päivänäkään.

Tavallinen työläinen nimittäin voi nyt taloudellisesti pulleammin kuin nippu akateemisia pätkätyöläisiä. Työttömät ja muut syrjäytetyt taas on lannistettu niin tehokkaasti, etteivät he jaksa edes äänestää lippujen heiluttelusta puhumattakaan.