Ahneus ja uhrautuminen

Suomessa on ollut tapana vaatia kansalta uhrautumista sotien jälkeenkin. Emme ole päässeet eroon sotien jälkeisistä ankeista vuosista.



Tai olemme, mutta suomalaiseen johtajuuteen on jäänyt vaatimus työntekijän uhrautumisesta jonkin suuremman eteen. Enää se ei ole vain ollut kansakunnan hyvinvointi vuosikymmeniin. Talvisodan henki on se, että työntekijän pitäisi uhrautua, jotta hän olisi oikeutettu pitämään työpaikkansa.



Television keskusteluohjelmiin rahdataan säännöllisin väliajoin muitakin raharikkaita kuin Nalle Wahlroos kertomaan, että on kansan on rumaa puhua ahneudesta. Rahan ansaitseminen on heidän mielestään ihan ok. Totta, mitä mieltä olisi olla johtaja tai yrittäjä, jos ei jäisi käteen voittoa. Pienyrittäjälle tosin harvoin voittoa edes jää.



Herrat eivät vain ymmärrä sitä, että kansa ei ole tyhmää. Kyllä yrityksen työntekijät tajuavat, arvostetaanko heitä vai ei, ja sijoitettiinko edellisen vuoden jättivoittoja pahan päivän varalle, vai jaettiinko kaikki pois osinkoina. Varsinkin, kun yrityksessä seuraavana vuonna irtisanotaan työntekijöitä. Sehän on se helpoin tapa karsia kuluja.



Kaukana ovat ne ajat, jolloin työntekijää ja kansaa varottiin loukkaamasta johtoportaan suunnasta. Nyt on aika tavallista, että julkisuuteen kerrotaan vapun olevan ihanteellinen työpäivä ja että pyhäpäivät muutenkin ovat kansantaloudelle turha meno. Samoin esitetään, että opiskelijoiden olisi opiskeltava vuosi läpeensä yms. yms. Ammattiyhdistysliike tai edes opiskelijajärjestöt eivät enää edes viime aikoina ole näitä lausuntoja viitsineet paheksua.



Niin, siihen ahneuteen. Ei ole ihme, että ahneus paistaa herrojen palkoista ja palkkioista läpi. Ei kukaan sitoudu muuten työpaikkaansa, jos tietää lentävänsä ulos heti seuraavan epäonnistuneen kvartaalin jälkeen. Poliitikoillakin on sentään neljä vuotta aikaa, yritysjohtajilla vajaa vuosi. Kansalle ja työntekijöille jää sentään jäljelle uhrautuminen.