Liikenneraivoa

Viime viikkoina on kirjoiteltu runsaasti käsittämättömistä liikenneonnettomuuksista, jopa sellaisista, joissa on tahallaan ajettu autolla toisen päälle kohtalokkain seurauksin. Tuon onnettomuuden jälkeen on etsiskelty melkein jokaisesta liikenneonnettomuudesta verenhimoisesti syyllistä. Useimmiten se on tietenkin autoilija.

Se on selvä, ettei kenenkään päälle saa ajaa. Kaikkein vähiten tarkoituksellisesti. Itse olen tutustunut liikennekulttuuriin pääosin jalankulkijana ja autoilijana. Useimmiten täällä Helsingissä. Itse en ole jalankulkijana joutunut oikeastaan kuin kerran auton yliajamaksi. Härskejä tyyppejä tietenkin riittä, jotka ajavat suojatiellä viime hetkellä edestäsi.

Härskejä tyyppejä on myös pyöräilijöissä. Välillä tuntuu, että he ajavat niin kuin haluavat. Jalankulkijana en luota lainkaan, että polkupyöräilijät väistävät minua jalankulkijana saati soittaisivat kelloa. Monesti he painelevat jalkakäytävillä, joilla ei edes saisi ajaa pyörällä.

Autoilijana taas en uskalla laskea nelikaistaisella tiellä jalankulkijaa tien yli, koska pelkään hänen henkensä puolesta. En oikein luota, että vieruskaveri toisella kaistalla pysäyttäisi, vaikka hänen pitäisi. Yllättävän hyvin autoilijat kyllä ovat antaneet tilaa kaistaa vaihtaessa yms.

Auto on kyllä väline, jossa on helppo joutua liikenneraivon valtaan. Omassa metalliboxissa on helppo huutaa vailla pelkoa kostotoimenpiteistä. Onhan niitä hulluja, jotka tässä ensiksi mainitsemassani tapauksessa menettävät täysin malttinsa ja tekevät jotain harkitsematonta.

Samaa raivoa tuntevat jalankulkijat ja pyöräilijät, mutta heidän mahdollisuutensa vahingoittaa ovat pienemmät.