Jokapäiväiset pyytäjämme
Halusi tai ei, jotkut asiat toistuvat elämässä melkein joka päivä. Ihan niin kuin Päivä Murmelina-elokuvassa, mutta ilman elokuvankaan muutosta. Tämä koskee niitä reittejä, joita kuljet, kouluun, töihin, kapakkaan tai minne nyt kuljetkin.
Itse hyppään 7:n ratikkaan Lasipalatsin pysäkiltä ja suuntaa aina yhtä kauniiseen Pasilaan, betonikolossissa, jossa nyt vielä paukkuu aamusta iltaan. Melkein aina siellä, Lasipalatsin pysäkillä, on romanikerjäläisiä kauppaamassa sitä lehteä, jota en ole nähnyt kenenkään ostavan. Toisessa kädessä on sitten se vanha tuttu pahvimuki.
Sitkeästi he tiedustelevat joka aamu, josko nyt ostaisin lehden tai antaisin kolikon, vaikka tietävät, etten ole sitä yhtenäkään aamuna tehnyt. Myyjätkin ovat aina samat naamat. Pari miestä, koskaan en ole naista nähnyt kaupittelemassa. Ehkä he saavat enemmän kerjätessä.
En ole nähnyt kenenkään ostavan tai antavan näille miehille mitään. Olisiko uutuudenviehätys kadonnut kerjäläisistä ja sinisilmäisimmätkin eivät halua enää jakaa heille rahojaan. Suurin osa ei edes reagoi heidän olemassaoloon, itse vaivaudun nyökkäämään päätäni kiellon merkiksi.
Romanikerjäläisistä on tullut päivittäinen osa Helsingin kaupunkikulttuuria. He vain ovat, vaikka ihmisistä suurin osa on niin, etteikö heitä olisi olemassa. Jonkun olen nähnyt heille ratikkapysäkilläni huutavan, mutta en ymmärrä mitä hyötyä siitä on, koska he eivät puhu edes samaa kieltä. Yleensä huutaja on sellainen suomalainen, jolla ei näyttäisi itselläänkään menevän hyvin.
Tullessani kotiin Eerikinkadulla päivystää usein yksi ja sama asunnoton, aivan puliukolta hän ei nimittäin vaikutta, myymässä taidetta mustasta jätesäkistään. En ole taidetta vielä ostanut, mutta kylläkin kieltäydyn aina kohteliaasti. Tämä veijari ei siitä edes siitä suutu toisin kuin tupakantummaajat, jotka olettavat antamisen halun olevan jokaisessa ihmisessä. Lähikapakassa olen kyllä nähnyt miehen sitten pelaavan saamiaan kolikoita, joten joltakin hän saa rahaa.
Olen miettinyt, että olenko kylmä ja kova ihminen, kun en suostu jokapäiväisiin pyyntöihin. Jos kaikille antaisi kaiken, niin kaikesta pääsisi eroon. Tiedän olevani hyväosaisempi kuin moni muu, mutta kaikkea ei voi antaa, ei aina, eikä varsinkaan joka päivä. Joskus ihminen haluaisi yksinkertaisesti olla rauhassa.
Itse hyppään 7:n ratikkaan Lasipalatsin pysäkiltä ja suuntaa aina yhtä kauniiseen Pasilaan, betonikolossissa, jossa nyt vielä paukkuu aamusta iltaan. Melkein aina siellä, Lasipalatsin pysäkillä, on romanikerjäläisiä kauppaamassa sitä lehteä, jota en ole nähnyt kenenkään ostavan. Toisessa kädessä on sitten se vanha tuttu pahvimuki.
Sitkeästi he tiedustelevat joka aamu, josko nyt ostaisin lehden tai antaisin kolikon, vaikka tietävät, etten ole sitä yhtenäkään aamuna tehnyt. Myyjätkin ovat aina samat naamat. Pari miestä, koskaan en ole naista nähnyt kaupittelemassa. Ehkä he saavat enemmän kerjätessä.
En ole nähnyt kenenkään ostavan tai antavan näille miehille mitään. Olisiko uutuudenviehätys kadonnut kerjäläisistä ja sinisilmäisimmätkin eivät halua enää jakaa heille rahojaan. Suurin osa ei edes reagoi heidän olemassaoloon, itse vaivaudun nyökkäämään päätäni kiellon merkiksi.
Romanikerjäläisistä on tullut päivittäinen osa Helsingin kaupunkikulttuuria. He vain ovat, vaikka ihmisistä suurin osa on niin, etteikö heitä olisi olemassa. Jonkun olen nähnyt heille ratikkapysäkilläni huutavan, mutta en ymmärrä mitä hyötyä siitä on, koska he eivät puhu edes samaa kieltä. Yleensä huutaja on sellainen suomalainen, jolla ei näyttäisi itselläänkään menevän hyvin.
Tullessani kotiin Eerikinkadulla päivystää usein yksi ja sama asunnoton, aivan puliukolta hän ei nimittäin vaikutta, myymässä taidetta mustasta jätesäkistään. En ole taidetta vielä ostanut, mutta kylläkin kieltäydyn aina kohteliaasti. Tämä veijari ei siitä edes siitä suutu toisin kuin tupakantummaajat, jotka olettavat antamisen halun olevan jokaisessa ihmisessä. Lähikapakassa olen kyllä nähnyt miehen sitten pelaavan saamiaan kolikoita, joten joltakin hän saa rahaa.
Olen miettinyt, että olenko kylmä ja kova ihminen, kun en suostu jokapäiväisiin pyyntöihin. Jos kaikille antaisi kaiken, niin kaikesta pääsisi eroon. Tiedän olevani hyväosaisempi kuin moni muu, mutta kaikkea ei voi antaa, ei aina, eikä varsinkaan joka päivä. Joskus ihminen haluaisi yksinkertaisesti olla rauhassa.
Romanikerjäläiset ovat kyllä kieltämättä olleet jo niin kauan osa katukuvaa Lasipalatsin ja rautatieaseman lähettyvillä..ettei sitä tiedä edes miten suhtautua heihin. Toisaalta tuntuu ilkeältä olla ollenkaan noteeraamatta. Mutta toisaalta mietityttää heidän yhteiskunnallinen tilanne..ei varmastikaan ole helppoa..jatkuvissa samoissa kulmissa kerjääminen ja samat vaatteet ja varustukset päivästä ja kuukaudesta toiseen..
VastaaPoistaSitäkään ei edes tiedä, tekevätkö sitä omasta halustaan vai jonkun pakottamana.
VastaaPoista