Melankoliaa osa 2
Tänään on taas ollut sellainen päivä, että kaikki on enemmän tai vähemmän v...nut. En tiedä johtuuko sitten surkeasta säästä vai yhä pahenevasta kolmenkympin kriisistäni.
Jotenkin vain kyllästyttää, kun mikään ei tunnu muuttuvan elämässäni, vaikka aina yrittää sekä työ- ja yksityiselämässä 110 prosenttisesti. Tai sitten ongelma piilee juuri liiassa yrittämisessä. On kovin vaikeaa antaa olla itsensä heikko, kun olen oppinut turvaamaan itseeni, mutta kai sitä meikäläisenkin selkä taittuu siinä missä muidenkin.
Töissä ei nyt sinänsä mitään dramaattista ole, mutta ei mitään yllättävääkään. Tai jos joku yllätys tulee, sekin on useimmiten negatiivinen. Jotenkin sitä julkisen alan tiedottajana vaan väsähtää joskus ainaiseen kuntalaisten, median, virkamiesten ja poliitikkojen välikädessä olemiseen. Aina jollain tuntuu olevan jotain huomauttamista ja mikään ei tunnu olevan koskaan tarpeeksi. Motivaatiota saa joskus hakea, vaikka pyhä luterilainen periaatteeni onkin tehdä työni aina kunnolla.
Pitäisi päästä seuraavalle asteelle töissäkin, mutta sitä varten taas pitäisi päästä saamaan lisäkoulutusta. En oikein tiedä, mikä sitten neuvoksi, jos en syksyksi pääse. Jälleen olen yrittänyt, mutta pettymykseen sitä kai täytyy tässäkin suhteessa jo valmistautua. Kai sitä olisi pitänyt tehdä kiltisti asiat siinä järjestyksessä missä muutkin. No, siitäkin on nyt saanut maksaa.
Depis-hetkistäkin tulee syyllinen olo, kun tietää, että aina jollakin menee paljon huonomminkin. Toisaalta täytyy sitä olla itsekäskin, eikä aina ajatella vain muita. Joskus vain pistää mielen matalaksi, että jotkut saavat enemmän onnea ja menestystä vähemmälläkin yrittämisellä. Siltä ainakin tuntuu. Itselläni silloin tällöin joku onni potkaisee, mutta ehkä en osaa olla vain tyytyväinen mihinkään. Olen varmaan niitä nyky-ajan Jatkuvan Onnen -ajatuksen uhreja, joilla pitäisi aina olla suuria tunteita joko hyvässä tai pahassa kierroksessa kuin konsanaan Levottomat-elokuvassa.
Joskus tekisi mieli tehdä, niin kuin nämä Poliisi-tv:n katoajat, jotka jättävät vain kännykän lentokentälle ja häviävät omille teilleen. Ehkä löytäisin itsenikin paremmin kirjoittaessani Kerouacin Matkalla-kirjaa uusiksi ympäri Eurooppaa. Virkamiesminäni taitaa olla liian mukavuudenhaluinen siihenkin.
Ehkä nämä masennuksen hetket ovat sellaisia pieniä kuolemia, joista täytyy syntyä seuraavaksi päiväksi aina uudelleen.
Täytyy muuten pyytää anteeksi lukijoiltani tätä kitinää, lupaan taas seuraavalla kerralla kirjoittaa jotain järkevämpää.
Kommentit
Lähetä kommentti