Kova hinku julkisuuteen

Kävin taas vaihteeksi Hesarin verkkosivujen henk.koht. osastolla. Näin aikani kuluksi hiljaisena pääsiäisenä. Tai olen vain koukussa sivustoon ja eritoten sen testeihin. Nyt testasin, kuka julkkis olisin. Tulos ei ollut aivan toivottu. Olisin nimittäin Mikko Alatalo. Eikö minussa olekaan yhtään enempää rockia. Mikko Alatalo.

Toisaalta Mikko on tehnyt Ihmisen ikävä toisen luo-kappaleen, joka on hieno tulkinta kapakan kanta-asiakkaan kaipuusta. Ja pääsenpähän sitten vielä joskus eduskuntaankin, jos kerran Mikko olen.

Julkisuus on aina kiehtonut minua tai oikeastaan sen psykologiset vaikutukset ihmiseen. Mikä saa ihmiset haluamaan julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä? Ja mikä tekee julkkiksesta julkkiksen? Tutkimusten mukaanhan lasten toiveammattikin on julkkis.

Ann-Nicole Smithän oli julkkis julkisuuden takana. Hänen kuolemastaankin tehtiin julkisuutta, kun isäehdokkaita lapsille löytyi jokapuun takaa. Minulla käy sääliksi koko nainen. Mitä valtavaa hyväksikäyttöä ihmisellä, joka loppuvaiheessaan tuskin oli enää tässä maailmassa. Sama ilmiöhän on Suomessakin Matti Nykäsineen yms. Turhilla vaatekaappi-jutuilla saadaan myös hyvin tärkeitä asioita pois julkisuudesta. Suomalaisten kunniaksi täytyy sanoa, että täällä harvemmin mennään julkkisten hysteeriseen palvontaan asti. Täällä julkkikset ovat lähinnä työpaikan kahvipöytäkeskustelun aiheita, vähän niin kuin naapureita.

Olisi tietenkin tekopyhää väittää, etten myös itse pitäisi julkisuudesta jollain tasolla. Tuskin muuten tännekään ajatuksiani kirjoittaisin, vaikka tämä julkisuushan nyt on pientä iltapäivälehtien julkisuuteen. Olisihan megajulkisuudesta paljon hyötyäkin elämässä, mikäli kestää jatkuvan tarkkailun. Jos minusta joskus tulisi julkkis en tosin olisi valmis vetämään julkisuuteen perhettäni tai vaatekaappiani.

Julkisuushan on ihmisen oma valinta, ellei sitten ole sattunut syntymään julkkiksen lapseksi.