Pakkoruotsi-riitelyä, osa jotain ja jotain

Yhtä varmasti kuin tulee syksy, yhtä varmasti käydään jokavuotiset pakkoruotsi-riitelyt. Ja miksipä ei käytäisi, kun moinen järjettömyys jatkuu vuodesta toiseen. Itsekin olen asiasta kirjoittanut neljän vuoden aikana useammin kuin kerran.

Ihailla täytyy pakkoruotsilobbareita. Moni poliitikko saattaa hetken pikaistuksissaan kommentoida, että pakkoruotsin aika on nyt ohi, mutta jo seuraavalla hetkellä ylistetään pakkoruotsin välttämättömyyttä.

Syynä pakkoruotsin kestoon vuodesta toiseen on tietenkin yhden asian puolue RKP ja heidän joustavampaakin joustavampi meno jokaiseen maamme hallitukseen ties kuinka pitkältä ajalta. Oli hallitusohjelma mikä tahansa, se käy RKP:lle, kunhan pakkoruotsiin ei kajota.

Mikä tuo välttämättömyys pakkoruotsille sitten on, haluaisin todella tietää. Olen asiasta vääntänyt kättä useasti pakkoruotsin kannattajien kanssa, mutta vieläkään en ole saanut tyydyttävää vastausta.

Esimerkiksi Vantaa on "kaksikielinen" kunta, mutta kymmenen vuoden urani aikana kunnallishallinnossa Vantaalla minulle soitti yksi tai kaksi täysin ummikkoruotsalaista. Hekin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta.

Jotkin täysin virheetöntä suomea puhuvat ruotsinkieliset sen sijaan saattoivat vaatia ruotsinkielistä palvelua. Suuri määrä asiakirjoja on käännettävä ruotsiksi, vaikka Vantaan kaltaisessa maahanmuuttajakaupungeissa muun kielisestä tiedotusmateriaalista on huutava pula.

On muistettava, että kaikki suomenruotsalaiset eivät todellakaan kannata pakkoruotsia, mutta suomenruotsalaisista tai oikeastaan pakkoruotsista on tullut paremman suomenkielisen väen suosikkeja.

Kukapa valtaapitävä ei haluaisi olla sellaisten ihmisten puolella, jotka käyttäytyvät hyvin ja jotka muutenkin ovat kaikinpuolin kunnon ihmisiä. He eivät vaadi sosiaalietuuksia, eivätkä muutenkaan ole köyhiä ja kurjia. Heidän ainoa vaatimuksensa yhteiskunnalle on pakkoruotsi.

Järjettömintä pakkoruotsissa on se, ettei siitä todellisuudessa ole hyötyä, kun valtaosa suomenkielisistä ei sitä koskaan opi. Valtaosa peruskoulun pakkoruotsilaisista saa ruotsin numerokseen vitosen tai kuutosen.

Mitä hyötyä on sellaisesta kielitaidosta, jota ei todellisuudessa ole olemassa? Virkamiesten virkaruotsikin on niin säälittävän kuuloista tankkausta, etten haluaisi tulla sillä kielitaidolla palvelluksi. Onko kyse jonkinlaisesta ylemmyydentunnosta oppimattomiin suomenkielisiin pakkoruotsin kannattajilla?

Veikkaisin, että yhtenä syynä oppimattomuuteen on, että alitajuisesti tai vähemmän alitajuisesti ihmiset hylkivät ruotsinkieltä sen historiallisen taakan vuoksi Suomessa. Tästä tosin ei saisi mainita julkisesti.

Totuus kuitenkin on, että suomenkieliset saivat taistella lujasti, ennen kuin valtaväestön kieli sai edes tasa-arvoiset oikeudet ruotsinkielisiin nähden. Yliopistoissa näin tapahtui vasta 20- ja 30-luvuilla.Tämänkin jälkeen ruotsinkielentaitoisilla on ollut koulutuksellinen etulyöntiasema suomenkielisiin nähden.

Pakkoruotsiin vedotaan myös perustuslain kautta, mutta käsittääkseni siellä ei ole varsinaista mainintaa pakkoruotsista, mutta ruotsinkielisten oikeudesta kieleensä kyllä muuten kyllä. Tämä vaatimus on täysin oikeutettu.

Perustuslaissa tosin kerrotaan, että jokaisen suomalaisen toimeentulo tulisi olla turvattu, mutta näin ei tapahdu, eikä se huoleta lainkaan yhtä paljon päättäjiä kuin pakkoruotsin härkäpäinen säilyttäminen.

Viime aikoina on ehdotettu pakkoruotsin korvaamista venäjänkielellä varsinkin Itä-Suomessa. Sinänsä hyödyllinen ajatus, mutta pakolla ei kieliä opeteta. Pakkovenäjähän oli käytössä ennen itsenäistymistä, mutta eipä siitäkään mitään hyötyä silloin ollut. Tosin silloin kouluja kävivätkin vain paremman väen lapset. Liekö Kokoomuksen Venäjä-kauna peruja noilta ajoilta?

PS. Venäjästä kun on kyse, niin terveisiä Hämeenlinnasta. Kävin siellä suomalais-venäläisessä kulttuurifoorumissa. Olen aina luullut, että Venäjällä kirjallisuus on ehdoton ykkösjuttu, mutta nyt on tämäkin harhakäsitys oikaistu. Myös Venäjällä on vaikea saada julkaistuksi kirjoja, jotka eivät ole heti kaupallisesti hyödynnettävissä. Kansakaan ei lue niin kuin ennen ja jos lukee, niin vain dekkareita ja muuta viihdekirjallisuutta. Että tällaistakin autuutta länsimaistuminen tarjoaa. Lainkaan dekkarien ystäviä aliarvioimatta.

Itsekin loin kontakteja petroskoilaisiin ja pietarilaisiin kustantajiin, mutta mitä niistä todellisuudessa seuraa, jää nähtäväksi. Runoilija ei välttämättä Venäjälläkään ole enää iso juttu, vähemmän vielä, jos sattuu tuntematon suomalainen sellainen.

Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.