Vakuuttavat vakuuttelijat

Yritin lueskella tässä hiljattain kirjaa intuitiosta ja sisäisestä viisaudesta. Keskenhän se jäi kovasta yrityksestäni huolimatta. Elämäntaito- tai keinovalikoima -oppaat eivät tehoa minuun. Pitäisi kai.

Minun perusongelmani tai sitten vapahdukseni on ollut, etten halua elämäntaito-oppailta neuvoja, miten minun pitäisi elää tai kehittää itseäni paremmaksi ihmiseksi. Tiedän itse mitä teen, hyvässä sekä pahassa. Sisäistä viisauttani en edes halua kehittää huippuunsa, sillä mikään ei ole ahdistavampi ajatus kuin valmis ihminen ja viisaus.

En kaipaa ketään kurssittajaa asioista, jotka voin itsekin päätellä. En kaipaa puhuvia egoja kannustamaan tavallisia sieluja, että sinustakin voi tulla tällainen ja tällainen. Olen se mikä olen ja jos se ei riitä ihmisille, niin sitten en voi asialle mitään. En halua ketään kaivamaan käyttämättömiä voimavarojani, sillä tiedän voimavarojeni olevan jo nyt aivan riittävässä käytössä.

Ja jos minulla olisi hienompi nimi, saattaisin itsekin kirjoittaa elämäntaito-oppaita, silloin ne menisivät kaupaksi, mutta ketä kiinnostaa kenenkään tavallisen nimen omaavan hengennostatusopas. Hengennostattajaksi tosin ei ole edes pääsyä, ellet ole jonkinlaista myyntiarvoa nimellesi kehittänyt. Ihmiset maksavat loppujen lopuksi nimestä, eivät asiasta.

Miljoonaan kertaan on kirjoitettu, että ihmiset kaipaavat näinä päivinä kovasti henkistä ohjausta, vaikka tietävät asioista enemmän kuin koskaan, joten en jaarittele asiasta sen enempää.

Intuitio sen sijaan on kyllä kiehtova aihealue. Kukapa ei olisi tuntenut pakottavaa tunnetta tehdä jotain ja vieläpä tuntenut ratkaisun olevan oikea. Itse rohkenisin kyllä olla sitä mieltä, että pelkkä intuitio ohjaa monesti myös väärään ja mikä pahinta, ihminen ei monesti kuuntele intuitiotaan vaan tekee juuri sillä tavalla, jonka ajatteli jo alunperin koituvan turmioksi.

Mutta jossain vaiheessa näistä elämänohjaajien oppaista on tullut bisnes, joka on vieläpä kannattava. Valtaosa ihmisistä on herkkäuskoisia vakuuttaville vakuuttelijoille. Osa ihmisistä kaipaa aina jonkun toisen ihmisen kertomaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei kai muuten olisi horoskooppeja tai ennustajiakaan. Vähään samaan kategoriaan voi luokitella myös elämänohjaajat.

Joskus olen itsekin ollut elämänohjaajien tilaisuuksissa, mutta minut pelastaa hurmioitumiselta aina epäilevä luonteeni. En oikein usko kehenkään pelkkien sanojen ja eleiden kautta, enkä hänen vakuuttaviin vakuuttelijoihinsa.

Onneksi amerikkalainen 1800-luvun runoilijatar Emily Dickinson tiivistää asian minua paremmin. Runon on suomentanut Merja Virolainen.

Jos pitää pyhänä
tuskaansa – tai taivasta –
se täytyy maksaa ruumiillaan.
Ei vuorenhuippu ole

sen, jonka kumpare
lannistaa: huipulle
päästäkseen on maksettava
kaikesta kaikellaan.