Näkemiin vain ja Dubliniin

Perjantai-aamuna tämä poika lähtee viideksi päiväksi Dubliniin. Aikaisemmin kirjoittelinkin, että sellainen on suunnitelmissa. Täällä Suomen päässä asiat ovatkin menneet viime aikoina pahasti ristiin, joten jonkinlainen pakomatka tämä on.

Minulle tuli nimittäin ero elämäni pisimmästä parisuhteesta. Tai oikeastaan ei voi puhua edes erosta, sillä minulle lähinnä vain ilmoitettiin asiasta. Naisystäväni lähti nimittäin yksin pitkälle ulkomaanmatkalle ja ilmoitti kotiin palatessaan ihastuneensa matkalla.

Kiltti kun olen, minä hoidin vielä hänen asioitaan matkan ajan. Kiitokseksi kaikesta sain sitten kuulla, etten kuulu enää tulevaisuuden suunnitelmiin. Enkä kuulemma ollut kuulunut oikealla tunnetasolla kolmen ja puolen vuoden ajan. Ei ole kovin helppoa kuulla sitten eläneensä useamman vuoden valheessa. Sairastuinkin pahaan mahatautiin, joka nyt taitaa olla ohi. Menin tosi heikkoon kuntoon henkisesti ja fyysisesti, enkä vieläkään ole täysin voiton puolella.

Asiaan tietysti kuuluivat ne vakituiset "haluan kyllä olla ystäväsi" -jutut. En vaan oikein tiedä, miten voisin olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa, joka on pettänyt näinkin pahasti luottamukseni. Ystävyys, jos mikä, perustuu luottamukselle. Tässä tapauksessa kyllä menetin myös yhden parhaimmista ystävistäni, mikä satuttaa vieläkin enemmän.

Minä olisin ollut jopa valmis antamaan anteeksi naisystävälleni tapahtuneen, mutta hän valitsi mielummin lomaihastuksensa, kuin ihmisen, joka on tukenut ja rakastanut häntä vuosia. Minä en yksinkertaisesti merkitse mitään. Oikeudenmukainen ei rakkauden maailma tietysti hylätylle koskaan olekaan.

Erossa on vaikeinta se, että yksi osa, ellei se tärkein, repäistään hetkessä irti. Täytyisi hetkessä tottua elämään ilman ihmistä, jonka kanssa on ollut kuin paita ja peppu vuosia, vaikka tietysti meilläkin suhteessamme omat ongelmansa oli. Pitäisi vain jatkaa eteenpäin, ilman kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tässä tapauksessa en edes saanut kunnolla halata jäähyväisiksi.

Nyt kai pitäisi julistaa, että vihaan naisia, enkä koskaan päästä ketään lähelleni. Mutta en minä naisia vihaa, minä rakastan heitä. Tuntuu vain, ettei minulla mitkään syvemmät suhteet koskaan onnistu. Alussa sitä yrittää liikaa ja sen jälkeen sitten kai liian vähän. Ehkä minun kannattaisi vain pitää hauskaa ja jättää tunteet sivuun. Joskin epäilen, etten onnistu moisessa. En edes väitä olevani maailman helpoin seurustelukumppani, mutta en kyllä sieltä pahemmastakaan päästä.

No, matkan jälkeen olisi jaksettava hoitaa muuttoasioita. Muutan Vantaalta Helsinkiin. Sain onneksi nyt ainakin väliaikaisen kämpän. Eilen olin myös paikallislehden haastateltavana kirjani tiimoilta. Jostain sain voimaa niin paljon, etten ruvennut synkistelemään haastattelussa, vaikka kirjakin tosin on vähintäänkin paikoittainkin synkkä. Edellisen kokoelmani runojani julkaistaan myös Carelia-lehdessä. Toukokuun alussa alkaa onneksi Hymyssä kesätoimittajan pesti, etten mene kotona ajatuksien kanssa täysin sekaisin.

Niin se maailma antaa ja ottaa. Mutta siitähän se suuri runous syntyykin.