Menneisyyttä ei pääse karkuun, mutta sitä voi oppia kantamaan kunnialla
Katselin Yleareenasta mainion Ei koskaan enää- dokumentin räppäri Mercedes Bentsosta oikealta nimeltään Linda-Maria Roineesta.
Nuori nainen on kulkenut kovan tien huumeiden ja väkivallan maailmasta Itä-Helsingistä eteenpäin ja on nyt kohta koko kansan tuntema artisti, jos asiat rullaavat oikeaan suuntaan. Mainittakoon, että itse haastattelin taannoin Linda-Mariaa.
Dokumentti seurasi hänen elämäänsä viiden vuoden ajan lähes näihin päiviin asti. Siksi dokumentti erottuu massasta. Se todella näyttää kasvukertomuksen. Toiveista päästä eteenpäin elämässä ja miten toiveiden eteen kasautuu jopa koomiselta vaikuttavia esteitä traagisista esteistä edes puhumatta.
Vaikka itse olen 40-vuotias mies, enkä nuori nainen ja maailmani on ollut erilainen kun Roineella, niin ihmisten tunteethan ovat yhteisiä sukupuolesta ja iästä riippumatta. Miestä ja naista vain kohdellaan eri tavoilla kaltoin tässä elämässä. Listaan tässä nyt joitakin ajatuksia.
Parhaiten dokumentti onnistuu sisäisen tuskan kuvaamisessa. Roineen isättömyyden tunteen, joka on hänelle kova paikka. Moni kasvaa ilman isää yllättävänkin hyvin, mutta Roineelle isättömyys on ollut ilmiselvästi tuskainen paikka ja sen vuoksi takertunut vanhempiin miehiin. Sääli, että ihmiset hylkäävät lapsensa, eivät ymmärrä, mitä tuskaa aiheuttavat. Lapsen tosin voi hylätä, vaikka olisi fyysisesti läsnä, jos ei anna lapselleen mitään.
Roineen alemmuudentunto ja ennen kaikkea tunne siitä, ettei ole riittävän hyvä jäi myös mieleen. Itseäni melkein suututtaa, kuinka yleistä Suomessa on se, etteivät ihmiset tunne itseään arvokkaiksi ja rakastamisen arvoisiksi. Mistä se tunne kumpuaa? Olemmeko me melkein kaikki rikki lapsesta lähtien täällä Suomessa? Ja miksi itseään on niin helvetin vaikeaa rakastaa ja kuuntelee enemmän niitä, jotka pilkkaavat, kun niitä, jotka rakastavat.
Myönteistäkin tummasävyisestä dokumentista löytyi. Kurjista ja väkivaltaisista miehistä kärsinyt Roine löysi rakastavan miehen elinkautista istuvasta Janne Ranisesta, jota muuten häntäkin olen haastatellut. Maailma voi olla yllättävä paikka. Myös suhde äitiin näytti normaaliakin läheisemmältä. Elämässä on aina jotain, mikä pitää kiinni, vaikka tuntuisi, että kaikki luisuu alta.
Dokumentissa kysytään, että voiko menneisyydestä vapautua. Totta helvetissä voi, mutta helppoa se ei ole. Ei ole pakkokaan. Menneisyyttä voi kantaa mukana, kunhan se ei tukahduta ja alista elämää, niin kuin se vain valitettavan usein tekee.
Ei koskaan enää / Never Again TRAILER English subs from Tuffi Films on Vimeo.
Nuori nainen on kulkenut kovan tien huumeiden ja väkivallan maailmasta Itä-Helsingistä eteenpäin ja on nyt kohta koko kansan tuntema artisti, jos asiat rullaavat oikeaan suuntaan. Mainittakoon, että itse haastattelin taannoin Linda-Mariaa.
Dokumentti seurasi hänen elämäänsä viiden vuoden ajan lähes näihin päiviin asti. Siksi dokumentti erottuu massasta. Se todella näyttää kasvukertomuksen. Toiveista päästä eteenpäin elämässä ja miten toiveiden eteen kasautuu jopa koomiselta vaikuttavia esteitä traagisista esteistä edes puhumatta.
Vaikka itse olen 40-vuotias mies, enkä nuori nainen ja maailmani on ollut erilainen kun Roineella, niin ihmisten tunteethan ovat yhteisiä sukupuolesta ja iästä riippumatta. Miestä ja naista vain kohdellaan eri tavoilla kaltoin tässä elämässä. Listaan tässä nyt joitakin ajatuksia.
Parhaiten dokumentti onnistuu sisäisen tuskan kuvaamisessa. Roineen isättömyyden tunteen, joka on hänelle kova paikka. Moni kasvaa ilman isää yllättävänkin hyvin, mutta Roineelle isättömyys on ollut ilmiselvästi tuskainen paikka ja sen vuoksi takertunut vanhempiin miehiin. Sääli, että ihmiset hylkäävät lapsensa, eivät ymmärrä, mitä tuskaa aiheuttavat. Lapsen tosin voi hylätä, vaikka olisi fyysisesti läsnä, jos ei anna lapselleen mitään.
Roineen alemmuudentunto ja ennen kaikkea tunne siitä, ettei ole riittävän hyvä jäi myös mieleen. Itseäni melkein suututtaa, kuinka yleistä Suomessa on se, etteivät ihmiset tunne itseään arvokkaiksi ja rakastamisen arvoisiksi. Mistä se tunne kumpuaa? Olemmeko me melkein kaikki rikki lapsesta lähtien täällä Suomessa? Ja miksi itseään on niin helvetin vaikeaa rakastaa ja kuuntelee enemmän niitä, jotka pilkkaavat, kun niitä, jotka rakastavat.
Myönteistäkin tummasävyisestä dokumentista löytyi. Kurjista ja väkivaltaisista miehistä kärsinyt Roine löysi rakastavan miehen elinkautista istuvasta Janne Ranisesta, jota muuten häntäkin olen haastatellut. Maailma voi olla yllättävä paikka. Myös suhde äitiin näytti normaaliakin läheisemmältä. Elämässä on aina jotain, mikä pitää kiinni, vaikka tuntuisi, että kaikki luisuu alta.
Dokumentissa kysytään, että voiko menneisyydestä vapautua. Totta helvetissä voi, mutta helppoa se ei ole. Ei ole pakkokaan. Menneisyyttä voi kantaa mukana, kunhan se ei tukahduta ja alista elämää, niin kuin se vain valitettavan usein tekee.
Ei koskaan enää / Never Again TRAILER English subs from Tuffi Films on Vimeo.
Vierastan, että päihteistä eroon päässeistä tehdään sankareita ja esikuvia. Eivätkö ne, jotka vaikeuksien keskellä ovat pystyneet olemaan ilman päihteitä, ole niitä todellisia sankareita ja esikuvia?
VastaaPoistaOlet kyllä ihan oikeassa. Toisaalta vaatii sisua päästä eroon päihteistä, jos niihin on kerran kunnolla jäänyt koukkuun.
VastaaPoista