Eräs surullinen runoilijatarina

Olen ollut kipeänä ja yskinyt keuhkoja pihalle. Lukemiseksi sopi hyvin tuberkuloosiin kuolleen Uuno Kailaksen elämästä kertova kirja Uuno Kailas - Runoilija psykiatrin silmin. Psykiatri Kalle Achté arvioi siinä Kailaksen tuskaisen elämän ammatillisin silmin. 

Yli kymmenen vuotta sitten kirjoitin edellisen kerran hänestä. Osan tuosta voisi allekirjoittaa vieläkin.

Uunolla mielenterveynongelmia sitten riittikin. Kroonisesta masennuksesta skitsofreeniseen psykoosiin ja melkein kaikkea siltä väliltä. Mutta eihän Uuno yksin ole. Yllättävän monella suurella tai pienemmälläkin kirjailijalla on viirannut päästä. Itsekin kun kirjoittaja olen, niin aniharva ns. normaali ihminen taitaa alalle edes hakeutuakaan. 

Kailas kirjoitti paljon kuolemasta ja joutuikin orvoksi jo nuorena. Sisaruksia ja muita kaatui ympäriltä. Kailas ei saanut lapsuuden turvallisia kokemuksia melkeinpä lainkaan. Olen pohtinut sitä, että ovatko melkein kaikki runoilijat saanee siipeensä jollain tavalla lapsena. 

Henkinen tuska ja kipu eivät välttämättä tee hyvää kirjoittajaa. Tuskaisimmassa vaiheessa tuskin kukaan luo paljon tai tuotus on liian tuskaista luettavaa. Epätoivoisen taiteilijan myyttiä on hellitty kauan ja se on koitunut monen kirjailijankin kohtaloksi. Ehkä sitä helposti alkaa elämään myytin mukaan silloin kun on vielä nuori ja kaikki tuntuu kovin ehdottomalta. 

Uuno Kailas oli kaappihomo. Hänen eläessään 1920-luvun Suomessa julkihomous ei tainnut olla kulttuuripiireissäkään suotava asia. Ja tuon tunteen tukahdutus lisäsi runoilijan tuskaa. 

Kailaasta kuten monesta muustakin runoilijasta välittyi ääretön yksinäisyys. En tiedä, johtuuko se sitten mielenterveysongelmista vai mistä, mutta runoilija vetäytyy aina itseensä. Ikään kuin omasta itsestään täytyisi syntyä kaikki.