Kirja-arvio: Fedor Dostojevski - Valkeat yöt: Haavetta vain

 

Dostojevskin Valkeat yöt -kertomuskokoelma kuuluu mielestäni Dostojevskin helppolukuisimpiin kirjoihin. 

Varsinkin nimikertomus Valkeat yöt toimii hyvin edelleen tänä päivänä, vaikka on kirjoitettu 1800-luvulla. Eila Salmisen suomennuksellakin on ikää jo yli 40 vuotta. Kirjan kaikki kertomukset sijoittuvat Pietariin tavalla tai toisella ja kaupunki onkin oma tekijänsä näissä kertomuksissa. 

Joskin Dostojevskin psykologinen intensiteetti on omaa luokkaansa oman aikansa muihin kirjailijoihin verrattuna. Niin tässäkin teoksessa.

Valkeat yöt on jopa kääntynyt Viscontin elokuvaksi. Täytyykin nähdä se. Tarinassa kaksi yksinäistä kohtaa Pietarin yössä, seuraa rakastuminen, mutta jokainen tietää, että onnettomastihan se päättyy. Kuten tässäkin kertomuskokoelmassa kaikki rakkaustarinat. Jos edes rakkauteen asti päästään.

Dostojevskin ihmiset ovat tässä kirjassa haaveilijoita. Eivät välttämättä enkeleitä, mutta eivät kykene oikeaan rakkauteen, kuten kertomuksen Lempeä neito koronkiskoja. Ja kun mies tämän tajuaa, on jo liian myöhäistä. Kuten Dostojevskin kertomuksissa tuppaa käymään. 

Rakkauden kuvauksen lisäksi Dostojevskillä on tämän kirjan kertomuksissaan vahva yhteiskunnallinen ote. Epätoivoisiin tekoihin ajaa monesti köyhyys. Koskettavalla tavalla varsinkin Poika Kristuksen joulujuhlassa. Tämä joulutarina on koskettava kuvaus köyhän pojan viimeisestä päivästä tämän maan päällä. Sananmukaisesti.

Dostojevskin ensimmäisestä romaanihankkeesta Netotska Neznanovasta jää taas mieleen päähenkilöä enemmän tämän taiteilijaisäpuolen kuvaus. Omaan suuruuteensa epätoivoisesti uskovan taiteilijan, joka lopulta tajuaa, että kaikki on ollut jälleen kerran haavetta.