torstai 4. huhtikuuta 2013

Metsäperkele, ei niin perkele mieheksi

Kuva: Helsingin kaupunginteatteri
Kävin katsomassa Kari Heiskasen ohjaaman Metsäperkele-näytelmän Helsingin kaupunginteatterissa. Näytelmä kertoo suomalaisen metsäteollisuuden patruunojen patruunan G.A.Serlachiuksen tarinan ja siinä sivussa palan suomalaista historiaa 1800-luvulta, kuinka keskelle ei mitään Mänttään voi perustaa paperitehtaan vastoin kaikkia odotuksia menestyksestä.

Vastoin tapojani luin muiden kirjoittamia arvosteluja näytelmästä. Pääosin sävy oli negatiivinen tai parhaimmillaan keskiverto. Metsäperkeleessä on puutteensa, mutta itse nostaisin näytelmän parempaan sarjaan. Näytelmä oli sujuva sekä näyttelijäsuorituksiltaan että käsikirjoitukseltaan. Tekotaiteellisuutta siitä en löytänyt ja se on aina positiivista. Mikään ei ole tuskallisempaa kuin tekotaiteellinen näytelmä.

G.A.Serlachius on mieshahmo, joka ei sovi aikaamme, raivokas, hankala, mahtipontinen ja äkkipikainen. Minuun köyhyydestä helvetillisten vaikeuksien kautta metsäpatruunaksi kohonneen miehen tarina vaikutti. En pidä öykkäreistä, mutta kova kiipiminen ja omien vaiennettujen tunteiden tukahduttaminen jättää ihmisen persoonaan jälkensä.

Kukaan ei suunnittele elävänsä ja saavansa käyttövoimansa kostonhimosta ja suuruudenhulluudesta, mutta niin voi käydä. Materiaalinen kunnia ja byrokraattien nujertaminen ei tainnut kuitenkaan tehdä G.A. Serlachiuksesta onnellista miestä, siihen pyrkii näytelmäkin sanomaltaan.

Pertti Sveholm tekee vakuuttavaa jälkeä G.A:na. Hän on kohteensa näköinen mies, mutta ei näyttele vain ulkokultaisesti, mikä on aina vaarana, kun muistuttaa liikaa kohdettaan. Hän saa puhallettua itsensä raivoon, mutta ajoittain jopa herkkään katumukseen.

Muut näyttelijät jäävätkin Sveholmin varjoon. Aino Seppo G.A:n Alice-vaimona varsinkin. Tosin näytelmä on äijien näytelmä, onneksi näin, sillä 1800-luvulla maailma oli miesten halusi sitä tai ei. Tai oikeastaan maailma oli rikkaiden miesten. Eero Aho hieman koomisena Serlachiuksen luottomies Alexander Neiglickinä pärjää sentään Sveholmille roolin erilaisuuden takia. Mieleen jäi myös näytelmän erinomaiset lapsinäyttelijät. Luontevia kuin mitkä.

Sitä en osaa, kuinka paljon Metsäperkeleestä saavat irti ne, jotka eivät millään lailla tunne 1800-luvun Suomen historiaa. Siksi kai historian vaiheisiin opastetaan näytelmässä ehkä turhan kansakoulumaisesti, kun aikakausi vaihtuu ja se toi näytelmään tiettyä töksähtelevyyttä kohtauksesta toiseen.

Näytelmän lavastus on parhaita, ellei paras näytelmistä, jotka olen nähnyt. Heti näytelmän alkuun lavalla puksuttava höyryjuna kertoi, että nyt ollaan suuren tarinan äärellä tai ainakin sellaiseksi haluavan, ja suuren miehen, oli hän sitten nykypäivän mittakaavassa työpaikkapsykopaatti, joka terrorisoi ympärillään olevia oman missionsa eteen.

Nykyisten suuryritysten pomoista poiketen Serlachius sentään vaati itseltään yhtä paljon kuin muilta, jopa kokaiinia nappaillen, että pysyisi hereillä yöt työtä tehden. Tuohon aikaan se ei tietenkään ollut laiton huume. Lisäksi 1800-luvulla tappiollista yritystään ei voinut jättää yhteiskunnan maksettavaksi, vaan tappioista maksettiin omalla päällä ja varallisuudella, kuten konkurssin partaalla useasti keikkunut Serlachius teki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe