Markiisin unet ja turha kosto

Markiisi de Sade on kaikkien irstailijoiden kantaisä. Olen häneen perehtynyt kirjojen kautta. Jollain kummalla tapaa tuo hahmo kiehtoo minua. Markiisi on kaukana sympaattisesta hahmosta sadomasokistisine iljetyksineen, mutta jollain kummalla tavalla Pasi Lampela sai hänestä jopa ymmärrettävän hahmon Teatteri Jurkan ohjauksessaan ja käsikirjoituksessaan.

Kirjojensa takia markiisi suljettiin mielisairaalaan, jota Juhani Laitala näyttelee antaumuksella. Ei uskoisi, että kyseessä on sama mies, joka näytteli sitä leppoisaa, joskin ristiriitaista Ensio Raikasta Puhtaat, valkeat lakanat-tv-sarjassa. Viimeistään markiisin roolityöllään hän on heittänyt Ension historian hämärään, minne Ensio kuuluukin.

En halua mitään, mikään ei riitä, ei edes kuolema muurien sisällä, markiisi karjuu, haluan vain vapaaksi. Sitä hän ei vain näe, sillä yhteiskunnalla on tietyt käytösnorminsa ja jos niitä rikkoo, yhteiskuntaan ei ole palaamista.  Jokainen valitsee osansa, mutta markiisilla ei ole enää ketään.

Teatteri Jurkan pienen pieni näyttämö sopii hyvin kuvaamaan mielisairaalan ahdasta, tuskaista huonetta. Markus Tsokkisen lavastus toimii oivasti, huone on historiallinen, mutta jollain tapaa jopa kodikas. Tuossa huoneessa markiisi miettii katkerana tekojaan, toiveena päästä vielä vapauteen. Seuranaan palvelija Marcel, jota Pyry Nikkilä näyttelee vilpittömän yksinkertaisesti.

Näytelmä herää henkiin, kun hullunkammioon astuu itsensä Napoleonin vaimoksi itsensä esitellyt hahmo, jota näyttelee Petra Karjalainen. Hahmossa on sopivasti ylimielisyyttä, että herkkyyttä. Napoleon itse sulki markiisin mielisairaalaan.

Tämä nainen edustaa irstailijalle naisten kostoa, mutta myös mahdollisuutta vapautua loppuiästä mielisairaalassa. Hänen (naisen) on valta tuomita tai vapauttaa, hänellä on kaikkea, siinä missä markiisilla ei enää mitään. Kerrankin markiisi on naisen vallassa, eikä nainen hänen vallassaan.

En paljasta, keneksi nainen paljastuu, sehän pilaisi näytelmästä nautinnon, mutta hänen tehtävänään on saattaa markiisi kadotukseen, jonne markiisi ei suostu menemään. Markiisi haluaa vapauteen. Hän ei halua tunnustaa pahuuttaan, sillä hän koki vain elävänsä elämää, jossa ei ollut teeskentelyä.

Näytelmän teemaksi koin katumuksen hakemisen. De Sade ei kuitenkaan halunnut katumusta osoittaa. Hän koki, että maailma on tekopyhä ja sairas. Ja hän vain sen lopputulos, omasta mielestään aito.

Kun selvisi, ettei nainen ollut hänen vapautukseen kykenevä Napoleonin vaimo, Josephine Bonaparte, markiisi alistui kohtaloonsa. Eihän hänellä muutakaan ollut. Lopulta edes nainen ei halunnut kostoa. Hän halusi rakkautta, jota kovassa maailmassa ei saanut.

Suuren kädenojennuksen normaalielämää kohti otti markiisin palvelija Marcel, joka meni naimisiin vaittoman Juliensa kanssa,vaikka markiisi yritti häntä yllyttää irstauteen ja hyväksikäyttöön. Elämä onnessa ja maailmassa on mahdollista. Viattomuudesta ei tällä kertaa kasvanut vihaa.