Haaveet, todellisuus ja kuolema

Lapsena ja yhä vieläkin minulla on paljon haaveita. Lapsena ajattelin, että minusta tulee eläinlääkäri. Hassua kyllä, nykyisin välttelen valtaosaa eläimistä. Kuvittelin myös, että minusta tulisi upseeri. En pärjännyt armeijassa.

Kuvittelin, että elän kirjoittamisella. Se on ainoa haave, joka on minulla toteutunut. Haaveet rakkaudesta, lapsista ovat jääneet toteutumatta. Jos minulla jokin tarkoitus on, niin sen täytyy olla kirjoittaminen.

Ihmisen haaveet ja todellisuus liikkuvat eri maailmoissa. Tänään kuuntelin biisiä, jossa kerrottiin, että haluan nähdä sinut 2080-luvulla. Minua ei silloin enää ole. Jos edes 2040-luvullakaan. Minun on yhä vaikea kuvitella kuolevani, vaikka näin tulee tapahtumaan. Haluaisin nähdä, mihin kaikki johtaa.

Matkustammeko me ihmiset toisiin tähtiin, vai tuhoudummeko me. Siihen minulla ei vain ole aikaa. Se on hyväksyttävä.

Miksi sitä ajattelee, ettei koskaan kuole, vaikka kuolee.

Huomaan pitäväni elämästä ja tulee olemaan vaikeaa joskus jättää se. Tiedemies Stephen Hawking sanoi, että meillä on vain yksi elämä ja siitä tulisi olla onnellinen ja kiitollinen. Ei ole tiedossa mitään muuta.

Minun mielestäni onnellinen täytyy olla varsinkin, kun on sattunut syntymään rikkaaseen osaan maailmasta. Olen matkustanut miljoonasti enemmän kuin köyhä on edennyt kotikylästään ulkomaailmaan köyhässä osaa maailmaa. Kuinka pitkä elämäni onkaan, sain kokea enemmän.

Miksi sitä ei ole riittävän kiitollinen. Olen elänyt 37 vuotta. Se on länsimaissa vähän, mutta jossain päin maailmaa olisin vanhus. Olen kokenut elämyksiä, joita arimmat eivät ole uskaltaneet kokeilla. Suuren tyytymättömyyden pitäisi olla kaukana. Tällä hetkellä se on. Olen elossa ja se tuntuu hyvältä.

Tulipas tästä nyt taas tällainen.