Runo menetetystä rakkaudesta

Kadotin sinusta kirjoittamani runot.
Niitä ei ollut monta.
Kielsit minua kirjoittamasta sinusta.
En niillä runoilla tavoittaisi sinua.
En tavoita tälläkään.
Sanoit, ettet ymmärrä runojani.
Kirjoitin niitä kuitenkin.
En voinut estää itseäni.
Mitä luultavammin en enää koskaan näe sinua.
Niin taitaa olla parempi.
Olemme kuin tuli ja vesi,
mannerjää ja tulivuori.
Niitä hyviä hetkiä,
helliä sanojasi
minulla on niin ikävä.
En koskaan enää kävele luoksesi.
Sitä kaipaan.
Silloin kuin katselimme lokkeja.
Että avaisin ovesi,
keskustelisimme kaikesta
sitten riitelisimme
olisimme hiljaa.
Olit minulle hyvä.
Minun on lopetettava
minuun sattuu liikaa.
Minun on mahdotonta ymmärtää,
etten näe enää sinua.
Etten edes koskaan ollut sinulle.
Kävelit niin nopeasti,
etten koskaan saanut sinua kiinni.
Sanoit että sanani ovat tyhjiä,
että rakastan vain itseäni.
Nukuin vieressäsi. Olit jo kaukana.
Yksin en pysty nukkumaan.
En kirjoittaisi tätä, jos näin olisi.
Olen kokonaan tyhjä.
Niin vain kävi, että minun täytyy kadota.
Minä hävisin.
Sanoit, ettei meitä ollut.
Kyllä me olimme.
Sinä sanoit minua lapseksi,
minä sanon sinua kalleimmaksi koruksi.
Olit liian ystävällinen minulle,
miksi itken.