Pelkoa ja traumaa Helsingissä

Taannoin minua pyydettiin mukaan tv-ohjelmaan, joka on tulossa joskus ulos. Se käsittelee pelkoja. Minun tekstini koirapelosta oli huomattu ja tuottaja pyysi sarjaan mukaan. Kieltäydyin kohteliaasti. Koirapelko ei ole peloistani suurimpia ja en välttämättä sittenkään kaipaa kasvoilleni näkyvyyttä.

Tarvetta toki minulla oli terapeutilla käyntiin. Pelkoja ja traumojakin löytyy riittävästi. Niihin voisi upottaa koko tv-sarjan, mutta katsojat kyllä jo kyllästyisivät ja terapeutti joutuisi sairaslomalle. Uskoisin että useimmilla riittää pelkoja ja traumojakin, vaikka kaikki eivät sitä tietenkään uskalla myöntää.

Mikä lopulta on suurin pelkoni? Mietin sitä äsken ihan tosissani. Onko suurin osa peloistani pelkästään vain sitä, että luulen pelkääväni jotain. Tai haluan pitää pelostani kiinni. Pelkoonkin voi kiintyä.

Pelkään, että kuolen yksin. Joko haluamattani tai itse aiheutettuani sen. Pelkään myös, että en koskaan löydä rakkautta. Toisaalta en pelkää lainkaan kuolemaa, mutta pelkään, että menetän toimintakykyni ja itsenäisyyteni.

Pahin pelko minusta ei ole konkreettista ja käsinkosketeltavaa, kuten vaikka pimeällä yksin levottamalla rautatieasemalla. Pahin pelko syntyy sisältä, se on jotain sellaista, jota et voi hallita ja joka syö sielua. Käsinkosketeltavaa pelkoa voi hallita, sisäistä pelkoa ei. 

Sisäinen pelko ajaa joskus siihen, että menettää itsekunnioituksensa. Ajautuu liikaa toisten mielihaluille ja armoille. Näin varsinkin menettämisen pelossa. Sisäinen pelko on huono ystävä ja sitä on vaikea hallita. Sisäistä pelkoa tuskin kukaan on kutsunut luokseen. Se on vain tullut. Joko kokemusten tai ihmisen oman luonteen kautta.