Kirja-arvio: Max Porter - Biitti: Kirja, joka jää hitusen sekavaksi

 

Aina välillä sitä ihmettelee, miksi jotain kirjaa ylistetään. Tähän kategoriaan brittikirjallisuuden tähdeksi hehkutetun Max Porterin pienoisromaani Biitti kieltämättä kuuluu. 

Kirja on sekava, pomppii aiheesta ja ajatuksesta toiseen, mikä tietenkin on myös kirjan tarkoitus. Se toki kuvaa koulukodissa asustavan ongelmaisen Shyn elämää, josta ei nopeita ajatuksenvaihtoja varmaankaan puutu. Koulukodin nimikin tietenkin on Viimeinen mahdollisuus. 

Tajunnanvirtaromaaneissa on tämä sama ongelma aina. Niihin on äärimmäisen vaikeaa päästä sisälle. Niin tähänkin, vaikka ajatusten ja tapahtumien eroa on jopa osoiteltu eri kirjasinkoollakin tekstissä.

Muistan kyllä itsekin ahdistuksen vuodet 90-luvulla nuorena ja samaan aikaan tämäkin kirja sijoittuu. Ajatukset liikkuivat nopeammin kuin niitä ehti analysoida. Mutta ei tätä kirjaakaan ehdi analysoida, kun se siirtyy eteenpäin. 

Ahdistuksen ja epätoivon kuvauksenakin kirja jää ulkokultaiseksi. Siitä puuttuu syvyys. Se, että Shy kantaa kiviä repussaan karkumatkalla laitoksesta on jo kohtuullisen osoittelevaa. 

Se, missä kirja kyllä onnistuu nuoren käsittämättömän raivon kuvaus ja kuinka ongelmanuoria on miltei mahdotonta auttaa. 

Aikuisen eli ainakin nuoren vanhemman on vaikea käsittää nuoren raivoa, tämän nuoren kun ei tarvitse edes vielä huolehtia itsestään. Ammattiauttajien kädettömyys nuorten kanssa on myös tyrmistyttävää. Lässytys ärsyttää nuoria vain enemmän. Senkin kuvauksessa kirja onnistuu.