Elokuva-arvio: E - Anna Eriksson: Pelkoa, tuskaa ja inhoa autiomaassa!

 

Olen mielenkiinnolla seurannut entisen iskelmätähti Anna Erikssonin elokuvauraa. Hän poikkeaa miellyttävällä tavalla elokuvaohjaajien massasta ja olisin innolla mukana hänen työryhmässään vaikka puhelinpylväänä. Onko sellaisia muuten enää?

Sen hänen kunniakseen voi sanoa, ettei Suomessa kukaan muu tee samanlaisia elokuvia. Ei ainakaan sellaiset harvat onnelliset, jotka Suomessa edes elokuvia pääsevät tekemään. Ja vieläpä niin itsenäisesti auteur-meiningillä kuin Anna.

Erikssonin elokuvatrilogia päättyy E:n. Pakko sanoa nyt, että se oli taide-elokuvaksikin vaikeaselkoinen. Mutta mitä olen muualta lukenut sen ideana olisi tutkia ihmisen ja julkisuuden suhdetta yms.

Se on jo niin vaikeaselkoinen, että se kääntyy itseään vastaan. Jos katsoja katsoo lähes puolitoista tuntia hortoilua autiomaassa ymmärtämättä mitään, niin onko se enää onnistunutta taide-elokuvaa. Vaikka Annaa onkin miellyttävä katsoa. Hänhän näyttelee itse pääosan aina kuin Chaplin konsanaan.

No. Lähtötilanne oli kiinnostava. Suomen pääministeri, kovasti Sanna Marinia muistuttava ulkoisestikin, näyttää Nobel-gaalassa sitä itseään vaginaa ja häviää sitten autiomaahan, jossa vaeltelee kaksoisolentonsa ja muiden tuskaisten hahmojen kanssa, joiden merkitykseen en päässyt sisään. Puhelinvastaaja senkun tykittää viestiä katkeralta siskolta ja manageritoimistolta.

Vähän harmitti että elokuvassa haettiin liikaa syvällisiä merkityksiä, joita ei vaan ymmärrä, elokuva on kuin Sanna Marinin nykyinen ura. Jää jotenkin sieluttomaksi, mutta näyttää hyvältä. Se kai on se sanoma, jos sellaista on.

Kuka minä olen ketään neuvomaan, mutta ehkä Erikssonin kannattaisi jatkossa tulla lähemmäksi katsojaa, vaikka rahoitusta tuntuu järjestyvän muutenkin.  Ja onkohan Sanna Marin itse nähnyt elokuvan? Luulisin, kun se nyt löytyy Yle areenasta.