Kirja-arvio: Harri Hänninen - Etulinjan lääkintämies: Jatkosodan päiväkirja

 

Harri Hännisen isänsä sotapäiväkirjoista toimittama Etulinjan lääkintämies - Jatkosodan päiväkirja antaa jatkosodasta realistisen kuvan etulinjan joukkojen näkökulmasta. 

Se ei ole tutkijan näkökulma eikä esikuntaupseerin tarina vaan niiden, jotka sotaa näkivät. Hännisen isän oli tarkoitus julkaista se 70- ja 80-luvulla, mutta se ei mennyt kustantamoissa läpi, sillä sotamuistelmista ei vielä tuolloin ollut pulaa.

Harri Hännisen isä Reino Hänninen toimi Ratsuväkiprikaatissa lääkintäaliupseerina. Ratsuväkiprikaati oli aikoinaan Suomen ns. nopean toiminnan joukko mitä siirrettiin yleensä kovimpiin taisteluihin jatkosodassa.

Taisteluita kirjassa todella riittää. Ja kuten arvata alun isänmaallinen uho vaihtuu alakuloisempaan sävyyn. Jopa ryssää ruvetaan kutsumaan venäläiseksi, vaikka ei kaikki edes tietenkään venäläisiä olleet Neuvostoliiton joukoissa. 

Jos joku luulee, että lääkintämiehen työ on pelkkää haavojen sitomista ja haavoittuneiden raahaamista suojaan, niin tämä kirja kyllä muuttaa käsityksen. Mieleen jäi kirjasta erityisesti alkoholin kova kulutus rintamalla. Välillä myös upseerit ovat tillin tallin. 

Asemasodan aikana viholliset ja omat ottivat aurinkoa helteillä, vaikkakin kuolemanvaara oli silti läsnä aina. Suomalaiset vieläpä tiiraillen tykistönkiikareilla vihollisen yläosattomia naissotilaita. Toisaalta Hänninen pelasti taas erään vangiksi jääneen naissotilaan raiskaukselta. Joissakin jutuissa ehkä tuleekin jo olo, että meneekö tämä sotajuttujen puolelle.

Mutta ei sovi unohtaa, että pääosin kirja kertoo armottomista taisteluista. Epämukavuudesta ja tuskasta. Siitä oikea sota on tehty.