sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Olivatko numerot elämäsi?


Tänä viikonloppuna taas tuhannet nuoret kirmasivat kesälaitumille. Voiko kliseisempää aloitusta olla, mutta tuotahan sitä käytetään.


En tiedä, mutta minusta tuntuu, että vuosi vuodelta vastavalmistuneet ylioppilaat tuntuvat aina vain älykkäämmiltä ja kauniimmalta (komeammalta). Tai sitten opettajat valitsevat telkkariuutisten haastatteluun vain koulunsa valionuoret. Siinä ne sitten kertovat hakevansa oikeustieteelliseen tai johonkin muuhun yhtä mahdottomaan paikkaan. Heistä paistaa sellainen itsevarmuus, että heidän uskoo vielä sinne oikeustieteelliseen pääsevänkin.


Joka vuosi vuosi tietty haikeus iskee puseroon, kun katsoo vastavalmistuneita lähdössä juhlimaan. Noilla sitä on elämä edessä. Suurin osa siihen pääsee hyvin mukaan, mutta eivät kaikki. Muistelen itseäni 18-vuotiaana. Minulla ei ollut lainkaan itsetuntoa eikä itsekunnioitusta, mitä nykynuorilla näyttää olevan vaikka muille jakaa. Eivät he olemassaoloaan pyytele anteeksi.


18-vuotiaana olin helvetin ongelmainen, jos en nytkään olisi tavoittelevassa unelmavävyn asemaa tai Hymypoika-patsasta. En kyllä koskaan olisi uskonut 18-vuotiaana tulevani siksi, mitä nyt olen. Harva minut tuolloin tunteneista uskoisi, että teen nyt niinkin sosiaalisuutta vaativaa työtä kuin toimittajan.


Ei minun äidinkielentaitoni mitenkään pongahtaneet esiin lukiossa, enkä minkäänlaista kannustusta sieltä saanut mitään uraa varten. Tuolloin tosin olin jo kävelevä historian ja muiden yhteiskuntatieteiden käsikirja, joten jonkinlaisia viitteitä tulevasta saattoi olla.


Pelottavaa kyllä, en tiedä, kuinka erilainen ihminen edes olen nyt kuin 18-vuotiaana. Olen vieläkin ujo, eikä minulla vieläkään ole kaatajapastorin itsetuntoa, vaikka tiedänkin jo, mitä osaan hyvin ja mitä en. Mutta ei ne ihmisen perusluonteenpiirteet mihinkään katoa, vaikka ulkonaisesti saattaa vaikuttaa hyvinkin rohkealta.  Ai niin, painan kyllä viisitoista kiloa enemmän kuin 18-vuotiaana, joten ylioppilaspukua on enää turha sovitella päälle.


Vanhemmilla ja aikuisilla on tapana hehkuttaa arvosanoja. Aina lehdissäkin kirjoitetaan, että kuka julkkiksen lapsi kirjoitti kuinka monta laudaturia ja kuka niitä nyt sai eniten Suomessa. Onnea vaan seitsemän laudaturin ylioppilaille, kyllä niillä arvosanoilla aukeavat minkätahansa yliopiston ovet.


Mutta en tiedä, tuleeko niistä yhtään sen onnellisemmaksi, kunhan voitonriemu muun opiskelijarahvaan lyömisestä tasoittuu. Minulle arvosanat eivät juuri merkinneet lukiossa, enkä edes välttämättä ole moista katunut. En ole koskaan tavoitellut mitään älyllistä ylemmyyttä numeroilla. Minulle on ollut tärkeää tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen, tosin tuokin on osoittautunut monta kertaa mahdottomaksi toiveeksi elämässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gadgetissa oli virhe