Jääkin palaa liekillä

Viime aikoina olen lueskellut Hannu Mäkelän koostamia ja Tammen julkaisemia L. Onervan valittuja runoja nimeltään Liekkisydän.  Minulla oli kovat odotukset kirjalta käytyäni L. Onervan näyttelyssä Ateneumissa. Täysin kirja ei ehkä huutooni vastannut ja puoli välissä meinasin jättää kirjan kesken.

Runomitta ja samat aiheet kävivät jo ahdistaviksi, mutta kun pääsin noista riitasoinnuista eroon, runot toimivat. Sinänsä olen aina kunnioittanut niitä runoilijoita, jotka osaavat ylipäätään kirjoittaa riimitelleen runomitassa. Se vaatii kirjoittajalta paljon, tosin monesti riimirunojen aiheet ja jopa sanat toistavat toisiaan. Niin Onervallakin.



Mutta parhaimmillaan hän oli hyvä runoilija ja eikä muuten koskaan siirtynyt kirjoittamaan mitatonta modernia runoutta. Julkaisijaa runoille ei löytynytkään sitten viimeisen kokoelman 1952. Aika ja kieli olivat muuttuneet Onervan kulta-ajoista jo liian kauaksi.

Loppujen lopuksi meillä kaikilla enemmän tai vähemmän mainetta saaneilla runoilijoilla on samat aiheet, joista ammennamme. Joskus onnistumme, useimmiten epäonnistumme. Onerva itse kuvaa näin tunnetta runossaan "Miksi?", "Ma tunnen auringon ja ankeen sään. Siis miksi murheen laulajaksi jään?"



Ehkä Onervan elämä yksinkertaisesti täyttivät suru, ahdistus ja ulkopuolisuus sekä menetetyt mahdollisuudet, sellaisen vaikutelman runoista saa. Onerva ei tuntunut saavan elämästään onnea irti, jokin esti häntä, vaikka kaikki olisikin ollut hetkittäin hyvin. Tuollaiseen tunteeseen on helppo takertua lähes sata vuotta runon kirjoittamisen jälkeenkin.



Taiteilijan kärsimys on vaikeaa ulkopuoliselle käsittää, se on niin henkilökohtaista, eikä järkevään ajatteluun sidonnaista. Edes maine ei tuota ulkopuolisuuden ja surun tunnetta lievitä, Onervakin kun sai jo elinaikanaan mainetta, joskin jäi ajan hengen mukaisesti miesrunoilijoiden varjoon.



Runoilijat pitävät kohtalonuskosta, niin Onervakin runossaan "Credo", "Ei mikään haivu hukkaan, mi tehtiin, kärsittiin, mi vaipui elon virtaan tai särkyi säveliin: sen täytyi olla niin." Itse näkisin tässä jo shakespearemaista ilmaisua. Montaa suoraa rakkausrunoa Onervan valituista runoista on vaikea löytää. Yksi sentään nimeltään "Sinulle", jonka loppu ei lupaa rakkaudelle hyvää "Olen luonasi sun, olen omasi sun: jääneito kraatterin sammutetun."



Jo varsin nuorena alle kuusikymmentävuotiaana Onerva kirjoitti itsestään jo niin, kun hänen elämänsä olisi ohitse. Minusta Onerva oli runoissaan myös vahvimmillaan noina elämänsä aikoina, joihin toki liittyi paljon kärsimystä. Kaikesta huolimatta Onerva ei missään vaiheessa luopunut sydämensä palosta, liekkisydämestä. Harvemmin runoilijat liekki- tai jääsydämistään luopuvatkaan. He rakastavat ja vihaavat itseään suunnattomasti samaan aikaan.



Ja meille jälkipolville runon voima piilee onneksi siinä, että eri ihmiset käsittävät runot eri tavalla. Näin on käynyt omien runojenikin kohdalla.

Koska Onervasta on mahdotonta löytää julkaisuvapaata kuvaa, niin käytän itseäni. Tässä itse olen vappuna pohtimassa syntyjä syviä. Kuva on hieman epätarkka, mutta pidän siitä, jos omasta kuvasta saa niin sanoa.

Sitten vielä häpeämätöntä mainostusta vailla mitään ikuisuusteemaa. Tässä uudet nettisivuni.