Maaseudun tulevaisuus oli paha pettymys

Kuva: Kansallisteatteri

Katsoin Kansallisteatterissa Maaseudun tulevaisuus-näytelmän, josta oli kohuttu etukäteen alastomuudellaan ja että ihmiset ovat kävelleet sieltä ulos. Niin käveli nytkin puoliajalla. Enkä täysin voi tuomita. Mukavuusalue oli itsellänikin tiukilla. Miksi?

Näytelmä sinänsä kyllä ei kohauttanut minua lainkaan. Paljasta (vain miehen) persettä kyllä näkyi, mutta se ei riittänyt järkyttämään minua. Näytelmän dramaturgia ontui pahasti. Millään tavalla en saanut otetta ihmisten ja tuotantoeläinten väliseen ongelmaan, jonka kai piti olla näytelmän suurin idea. Sanoja vain virtasi toisensa perään ilman mitään merkitystä.

Henkilöhahmotkin jäivät ohueksi. Pelkkä vitun hokeminen riittää huvittamaan joitakin ja hassut tilanteet, mutta ei minua. Onneksi sentään Ville Haapasalon pienessä sivuroolissa näyttelemä juoppo hevonen sai jotain aikaan, samoin Jukka Puotilan murretta puhuva, hiukan homon oloinen suomenhevonen.

Näytelmä oli myös aivan liian pitkä. Yli kolme tuntia ei riittänyt  huvittamaan minua, jos kyseessä on pelkkä kohtausten vaihtuminen toisiinsa vailla sen suurempaa merkitystä. Leea Klemola on mielestäni erinomainen näyttelijä, mutta ohjaustyö ei ole sujunut.

Kiitosta voi jakaa näytelmän lavastuksesta, joka oli jylhän toimiva rullaten helposti maan alle bakkanaaleihin kuin kiviseen ympäristöön maan pinnan yläpuolella. Lavastuksessa riitti ihmeteltävää paikoitellen enemmän kuin itse näytelmässä.

Jotain surrealistista tällä kaikella haettiin, mutta minuun ei oikein uppoa pelkkä heiluminen. Miehen raskaaksi laittama vuohikaan ei sytytä, jos ei kerrota, miksi vuohi täytyy laittaa raskaaksi.  Jos vuohi on ay-aktiivi, niin miksi miehen pitää silti sekaantua eläimeen. En ymmärrä.

En ole yleensä halunnut haukkua mitään näytelmää täysin huonoksi, mutta nyt kävi jo lähellä. Joitakin näytelmä tuntui huvittavan, joten se on paikkansa sillä tavalla ansainnut. Minä en vain jaksa nauraa vailla minkäänlaista syvyyttä.

Olen tottunut näkemään Kansallisteatterissa hyviä ja haastavia näytelmiä, mutta nyt homma ei kyllä toiminut. Jos halutaan tehdä omaa aikaa luotaavia näytelmiä, niin niissä täytyisi olla jotain uutta sanomaa. Nyt sellaista ei löytynyt, joten tukeudun edelleen vanhoihin klassikoihin, kuten Tsehoviin ennemmin.

Kaikesta ei voi pitää, seuraavaa kohti.