Kirja-arvio: Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika!

 

Luin vihdoin aikanaan kohutun professori Liisa Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika -kirjan. En nyt tiedä, onko se niin mahtava. Mutta kai kun tutkijoista yms. löytyy joskus kansankieltä ja tolkun ajatuksia herättävä henkilö, niin on se uutinen. Ei tällä kirjalla olisi irronnut tukia Koneen säätiöltä.

Liisa, kutsuttakoon häntä näin, koska sukunimi on pitkä, latelee faktoja, joita jokainen järkevä ihminen on huomannut, kuten ihmisten itsekkyyden ja omassa itsessään vellomisen. Liisalla on vain natsat sanoa tämä ääneen ja saada kustannussopimus.

Ei sillä, että kirja huono olisi, mutta ei se tarjoa kyllä mitään ratkaisujakaan yksilöllisyyteensä tukahtuville ihmisille. 

Erityisen paljon Liisa nuijii somea, että se rupeaa jo vähän väsyttämään. Jälleen kerran jokainen kyllä ymmärtää, ettei jatkuva somessa roikkuminen voi tehdä hyvää. Toisaalta taas tekoälyä ei mainita juuri lainkaan.

Siitä kyllä Liisalle pisteet, että kirja avaa yksilön palvonnan ja vaadinnan pitkän historian. Mistään taivaasta minä-maailma ei pudonnut. Sitä on tuputettu jo kauan. Samalla kun yksilön vastuuta korostetaan kaikessa, niin turvaverkkona on korkeintaan Kela. Ei ihmisiä. Viimeisenä niittinä mielenterveyden romahdukselle.

Nykyäähän selviää ilman yhteisöäkin. Tai ainakin minä olen selvinnyt. Heh, minä. Olen sitä minäkin aikani uhri. Oma kokemus se tärkein. Kaikkihan sitä muita väittää itsekkäiksi ja itse ei ole. Vähintäänkin ihmiset ovat piittaamattomia ja epäkohteliaita.