Elokuva-arvio: Mari Rantasila - Levoton tuhkimo: Neumannin nousu, uho ja tuho!

 

Katselin parin vuoden takaisen Levoton tuhkimo-elokuvan. Ilmaiseksi kun näki Yle areenasta. Ei se nyt mikään maailman ikimuistoisin ollut. Sellainen kolmen tähden elokuva, jota katsoessa ei pitkästy. Onneksi sentään tajuttu rajoittaa näkökulma Neumanniin. Hänhän se Dingo on. Ainoa alkuperäisjäsen. 

Itsekin muistan Dingo-huuman poikasena. Mitään vastaavaa hysteriaa on tuskin koskaan enää luvassa musiikkimaailmassa. Itse olen itse Neumannin tavannutkin kerran. Kenenpä muunkaan kun Dingo-manageri Lasse Norreksen kirjajulkkareissa. Neumann oli tuolloin hieman huonossa hapessa, keskustelusta ei tullut mitään. Nythän heppu on taas vedossa. 

Levoton tuhkimo-elokuvassa muu bändi jää totta tosiaan karikatyyriksi, samoin kuin Lasse Norres, jonka rooli on taas ylivedetty, suorastaan koominen tapaus. Lassehan itse loukkaantui hänestä luodusta kuvasta pahiksena ja pellenä.

Kantavin tarina elokuvassa on kuitenkin Neumannin ja hänen isänsä vihanpito. Oikein syytäkään ei selvitetä muulla kuin isän ankaruudella. Muuten elokuva on aika perinteinen rockelokuva. Kurjuudesta tähteyteen ja takaisin onnettomaksi. Elokuvaan ympätty Neumannin rakkaustarina jää vaisuksi eikä tuo mitään lisää.

Jos rooleja kaivellaan, niin ainoa mieleen jäävä on Saku Taittonen Neumannina. Uskottava ja jopa kohteensa näköinen. Hän jopa laulaa itse elokuvassa, eikä yhtään huonommin kuin Neumann. Elias Salonen Norreksena on myös mainio, vaikka rooli olikin mikä oli. 

Ohjaaja Mari Rantasila on ottanut elokuvaan suhteellisen tuntemattoman kaartin ja tässä elokuvassa ratkaisu toimi. Luulin muuten aluksi että elokuva on kuvattu filmille. Niin hyvin siihen on onnistuttu digitalisoimaan 80-luvun maailma. Puvustuskin ja maskikin uskottavia. Sellainen kivan nostalginen ja viaton olo elokuvasta tuli.