torstai 4. syyskuuta 2014

Runoja Viipurista

Runoilija Monrepossa.
Loppukesän sateessa Monrepossa
Mies, ystävällinen tai ei halusi ohjata minut
taianomaiseen puistoon, joka mielissämme pysyy.
Suunta oli väärä, kiitin miestä, kättelimme.
Olihan hän ystävällinen, luulin.
Kävelin Monrepohon. Eksyin.
Kysyin tietä vanhalta naiselta,
osasinhan jonkin verran venäjää.
Nainen neuvoi tien. Toivotti onnea.
Tuosta eteenpäin, tuosta vasemmalle.
Löysin tien.
Siellä se oli, Monrepo, ei niin kauniin aidan takana.
Seisoi kuin väärässä ajassa.
Kuinka moni täällä onkaan kävellyt, rakastanut,
yksin tai yhdessä, yksinäisyydessä tai rakkaudessa.
He kävelivät ja rakastivat, joita ei enää ole.
Ja ne kävelevät ja rakastavat, jotka ovat.
Kastuin loppukesän sateessa Monrepossa.
Tuo ranskalainen puisto menneessä Suomessa,
suuren Venäjän laidalla.

Vanha mies Viipurin rautatieasemalla
En ole löytänyt uudesta aina uutta.
Siksi olen täällä Viipurissa.
Etsin mennyttä, löysin uutta.
Vanha suomalainen mies sanoi Viipurin rautatieasemalla,
ettei tämä ole se Viipuri kuin silloin ennen.
Tämän täytyisi vielä olla meidän, tahtoi hän sanoa.
En vastannut suoraan, mutta ajattelin, että mahdotonta.
Mietin, miksi hän haluaa nähdä mennyttä,
jos uusi on hänen mielestään poissuljettu.
Olen itsekin yrittänyt tavoitella irtirevittyä,
mutta irtirevitty ei palaa. Se ei tahdo nähdä vanhaa.
He, jotka tuon menetetyn maan näkivät, ovat kohta pois,
niin vanha suomalainen mieskin.
Sitten kun he ovat menneet
jää muisto, joka myy tai on myymättä.
Kaikki pakenivat kodeistaan hävitetyssä Euroopassa.
Vastahakoisesti heidät otettiin vastaan omienkin joukossa.
Kukaan ei koskaan toivo vastuuta onnettomista.

Matkalla Viipurin Lenin-museoon
Meidän kaupunkimme ei ole kovin iso, sanoi tyttö.
Väittävät, etteivät viipurilaiset tuntisi kaupunkia omakseen.
Ei se ole totta, tuntevat he omakseen.
Kaupunki on aina ihmisten. Sinne istutettujen tai sinne kaipaavien.
Kyllä sinä tien Lenin-museoon löydät, tyttö lohdutteli epäuskoani.
Löydän kyllä, vastasin, minulla on päivä aikaa.
Tarkoituksenani oli tavata Lenin,
hänen sata vuotta sitten kadonnut varjonsa huoneessa.
Minun isäni ei koskaan käynyt Venäjällä,
vaikka Leninistä puhui.
Esikuvat ovat menneet
on vain kritiikin alla olevia suuruuksia
ja pieniä ihmisiä.
Minun elämälläni ei ole sen suurempaa merkittävyyttä,
eikä niilläkään ihmisillä,
joiden rikkinäiset hautakivet viipurilaiselta hautausmaalta löysin.
Heitä ei kenties heti unohdettu, mutta heidän luokseen oli mahdotonta päästä.
Se, mitä haluamme on yhdentekevää.
Elämme rajatun ajan.
Näin sen täytyy olla.
En päässyt Lenin-museoon asti.

2 kommenttia:

Gadgetissa oli virhe