Kerro päivästäsi

2.2. etsittiin suomalaisten tarinoita arjesta tuosta päivästä kansanrunousarkistoon tallennettavaksi. Itsekin meinasin jopa innostua aiheesta, mutta jotenkin tuntuu, että arkipäiväni ei ole riittävän juhlallista ja merkittävää jälkipolville tallennettavaksi. Lisäksi se on niin rutiininomaista, että on vaikea keksiä siitä jotain niin luovaa, että saisin sen kirjatuksi. Päivän aikana toki vilkahtaa erinomaisiakin ajatuksia päässä, mutta jos niitä ei kirjoita heti ylös ne katoavat.

Päiväkirjoja olen kirjoittanut huonosti. Tämä bloginikin taitaa olla kaukana päiväkirjasta, kun yleensä kirjoitan kaikesta muusta kuin mitä tänään sattui. Joskus lapsena kirjoittelin päiväkirjaa, mutta se oli nyt sellaista, että heräsin aamulla, söin ranskista ja lähdin kouluun. Edes silloin en pystynyt olemaan päiväkirjalle rehellinen, että olisin oikeasti kirjannut siihen jotain tuntojani. Ajattelin, että täytyy tässä jotain muuta olla, jos tätä jälkipolvet lukevat.

Hienoa olisi nyt kirjoittaa jonkinlaista tunne- ja ajatuspäiväkirjaa, vähän niin kuin Pentti Saarikoski teki aikanaan, mutta tietotekniikan aikana on liian vaikeaa jäsentään ajatuksiaan. Paperilla se onnistuu.

Enemmän kuin harvoin tulee sellainen olo, että mitä helvettiä sitä muistaa jostain tietystä päivästä edes viikon päästä. Harva päivä on kovin ikimuistoinen. Ellei sitten satu jotain odottamatonta. Onhan päivässä tietysti tehty vallankumouksia tai vammauduttu loppuiäksi, mutta useimmiten kuljetaan samoilla rutiineilla eteenpäin. Kuitenkin ihme kyllä jokin vuosikymmenten takainen yksi lause on voinut jäädä mieleen. Vaikka sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Mitenköhän muisti valitsee muistamisensa kohteet?

Olen muutenkin ihminen, joka kestää huonosti arkipäivää. Sellainen turruttava ei missään tunteessa oleva elo on kuluttavaa. Silloin kuin liikkui busseilla oli siellä jopa samat matkustajat aamusta toiseen. Ei, ei, ei. Tarvitsisin joka päivälle jotain sykähdyttävää, josta voisi kirjoittaa ja muistella. Toisaalta taas ei jaksaisi mitään sykähdyttävää ja välttelen jopa sellaisia hetkiä. Ristiriitaista niinkuin aina.

Mieleni askartelee minulle liian isojen asioiden parissa ja arkipäivän pienet asiat häiritsevät tuota ajatustyötä. Sellainen ihminen on kai luontaisesti onneton. Jo pienenä poikana määrittelin mielessäni kohtalon ja kun se ei ole toteutunut vie se ilon arjestakin.

Elämä vaan koostuu päivistä. Miten typerä muuten on se hokema, että elä kuin jokainen päivä olisi viimeisesi. Mitä siitäkin nyt tulisi. Takuu varmasti on kohta se viimeinen päivä, jos elää kuin viimeistä päivää. Ja kuinka monelle asialle viitsii antaa itsestään niin paljon, että elää kuin viimeistä päivää. Silloin täytyisi olla jokin suurempi tehtävä.

Ihmiset myös luulevat, että joskus tulee päivä, joka muuttaa kuin ihmeiskusta kaiken. Sellaista päivää ei tule. Jokainen päivä on tavallaan pieni taistelu, josta jokin saattaa johtaa siihen, että kaikki muuttuu. Se onkin entistä katkerampi, kun koskaan ei voi olla varma, johtaako mikään mihinkään.

PS. Sain eilen luetuksi Bengt Jangfeldtin kirjan Vladimir Majakovskista, neuvostoliittolaisesta runoilijasta, joka kuoli oman käden kautta 30-luvulla. Hyvin kirjoitettu kirja, mutta erityisesti kannattaa perehtyä Majakovskin runoihin. Omakustannehankkeeni junnaa vielä paikallaan, mikä muistui sekin pistona sydämessä kun luin kirjaa.