Synnin taakka ei ole sama

Perjantain Hesarissa olleen uutisen mukaan ripittäytyneiden määrä on radikaalisti vähentynyt. Asiasta vuosikymmenien kokemuksen omaava pappi mainitsi tutkimuksessaan myös miesten ja naisten yleisimmät ripittäytymisen aiheet.

Niissä nimittäin oli varsin mielenkiintoinen ero. Miehet ripittäytyivät himoon, mässäilyyn ja laiskuuteen liittyvistä ongelmista. Naisten ongelmina oli ylpeys, kateus ja viha. Aika mielenkiintoinen tulos, olisi voinut luulla, että synnin tunnot olisivat samat sukupuolesta riippumatta.

Jos tuloksia tarkastelee niin himo, mässäily ja laiskuus ovat pienempiä syntejä kuin jälkimmäiset synnit. Epäilenpä vain, että naiset ovat papin edessä olleet rehellisempiä syvimpien tuntojen suhteen, mutta jättäneet pintasynnit käsittelemättä. Miehet taas ovat halunneet lähempänä mielen päällä olevasta taakastaan. On helpompi tunnustaa pettäneensä vaimoaan kuin olevansa rakastunut ystävänsä vaimoon.

Minusta katolisen maailman ripittäytyminen papille on hyvä järjestelmä. Evankelisluterilaisessa kirkossakin pääsee papin kanssa puhumaan, mutta anonyymissa syntien paljastelussa tulee oltua taatusti avoimempi. Ja ajatelkaa millainen valtava tietämys ihmisten sielunelämästä valuu hukkaan, jos papit eivät jalosta saamaansa tietoa ihmiselämän riettauksista, peloista ja vihoista niin, että voisivat opettaa ihmistä elämään paremmin.

Ihminen kantaa itsessään paljon taakkaa, jota voisi keventää. Helpompaa se on tuntemattomalle kuin jollekin, jonka tuntee hyvin. Koska paljon tuosta taakasta tulee läheisten loukkaamisesta. On tosin toiveajattelua, että syyllisyys katoaa luettelemalla kymmenen ave mariaa. Parantumisen alku se on silti, että pystyy tunnustamaan tehneensä väärää.

Mutta huolestuttavaa on, jos ripittäytyneitä ei enää riitä. En usko, että himo, mässäily, kateus tai viha on mihinkään kadonnut. Jospa syyllisyyttä ei tunneta, vaan koetaan ne itselleen oikeutetuksi pikaonneksi. Niillä täytetään sitä kuuluisaa puuttuvaa osaa sielusta. Eli paetaan.

Todennäköisempää lienee, ettei usko kanna enää niin pitkälle, että voisi tunnustaa tehneensä jotain väärin. Väärintekoa on väärin taas luokitella. Ehkä ihminenkin tajuaa jossain vaiheessa onko hänen tekonsa oikeutettu vai ei ilman tunnustusta. Tunnustaminen on puhdistavaa, ikään kuin raskas musta kivi siirtyisi muidenkin kannettavaksi kadoten ajan auttaessa kokonaan.

Häpeää ihmisen täytyy tuntea, ennen kuin voi tuntea tehneensä väärin. Mutta häpeän tunne ei taas suo ihmiselle itselleen anteeksiantoa. Kehä kiertää alkuun yhä uudestaan, ennen kuin ihminen osaa antaa periksi ja tunnustaa tarvitsevansa apua muualta kuin itsestään, koska oma sielu ei enää anna vastausta ja oikeutusta vahingollisille teoille ja ajatuksille.

PS. Lopuksi kirjallisuudesta. Olen lukenut Veikko Ennalan kaunokirjallista tuotantoa. Kokoelma Elämääntuomittu on paikoin epätasaista materiaalia, mutta parhaimmillaan Suomi menetti Ennalassa loistavan novellistin. Samalla raalla ehdottomuudella, mutta kohteitaan kohtaan ymmärryksellä Ennala novellinsakin kirjoitti.

Kiitos myös ystävälleni Harri Holtinkoskelle uusimmasta runokirjastaan tilapäisolosuhdemuutosilmoitusvelvollinen. Maksankin kyllä siitä. Vielä en ole ehtinyt tutustumaan kirjaan, mutta tutustun vielä kyllä.