Lapsuuden kuvakirjat

Muistatteko muuten vielä, minkälaisia kirjoja luitte lapsena. Itselläni moni kirja on vaipunut hämärään. Saatan muistaa kannet tai jonkin yksittäisen kirjan nimen.

Olen yrittänyt muistella, mikä olisi ollut ihan ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. En vain muista. Tietysti kuvakirjoja olen selaillut, mutta ei niistä mitään mieleen ole jäänyt, kun ei ole vielä osannut lukeakaan.

Ihan ensimmäinen muistikuva oli muumikuvakirjoista. Ne muistutti minusta sarjakuvan ja kirjan välimuodolta. Silloin ne muumit näyttivät vielä hieman pelottavilta, ei niiltä kiiltokuvilta ja söpöläisiltä, joita ne nyt ovat.

Olin kyllä Mikkolan sivukirjaston kanta-asiakas Vantaan Korsossa. Lainasin tolkuttomia määriä kirjoja, vaikka monesti en niitä kaikkia edes lukenut. Nyt ei ole sivukirjastoa Mikkolassakaan. Mutta siitä pienestä kerrostalon kivijalkakirjastostakin löytyi uskomattomat määrät luettavaa. Kirjastonhoitajat tulivat tutuiksi. Kaipa nekin olin tyytyväisiä, kun edes se outo lapsi lainasi kirjoja, eikä vain mekastanut.

Olen kyllä lukenut kaikki ne klassiset poikakirjat. Tarzanit, Tapani Löfvingin seikkailut, Nikke-kirjat (ehdoton suosikkini). Ja monet muut, joiden nimet ovat vaipuneet unholaan. Jopa siskoni lainaamia Neiti Etsiviä yritin lukea. En pystynyt. Viisikkokin toisti ikävästi itseään.

Satukirjoihin en koskaan päässyt käsiksi. Lainasin kyllä niitä Grimmin satujärkäleitä, mutta ne jäivät useimmiten lukematta. Joskus aikanaan ne tuli myös viikonloppuaamuisin televisiosta. Niistä kyllä pidin.

Sarjakuvia en ole lukenut iäisyyksiin. Jotenkin yhdistän ne lapsuuteen, vaikka ei sarjakuvat lapsille vain ole. Yhdessä vaiheessa kyllä luin Korkeajännityksiä kovastikin, mutta se sama kaava alkoi kyllästyttää. Lisäksi aloin kaipaamaan muutakin kuin saksalaisten teurastusta. Nythän korkkareissa on vaikka mitä versioita. Aku Ankan taskukirjojakin olen toki lukenut. Ja Aku Ankan tuleminen postiluukusta kohokohta. Mustanaamiot etc. olen lukenut.  Mutta en koskaan ole ollut varsinainen sarjakuvafani. Lukuun ottamatta ehkä Tinttiä, jonka historiallisesta aspektista pidin.

Sanomalehtiä luin jo yhdeksänvuotiaana säännöllisesti. Tiedä sitten oliko se järkevää, mutta yleistietoa siitä on karttunut. Silloin sunnuntain järkälehesari oli elämys, muistaakseni meille ei tullut Hesaria vaan se ostettiin viikonloppuisin. Samoin meille tuli Kansan Uutiset ja vieläpä Neuvosto-Karjala. Vai oliko se oikea nimi jopa Punalippu. Onkohan sitä lehteä enää olemassakaan. Se oli itse asiassa oikea kulttuurilehti. Siinä oli myös hittilista. Beatles oli Petroskoissa kova sana vielä 80-luvun lopulla. Hyvä maku.

Avut ja muut kesämökkiluettavatkin kuuluvat joukkoon. Jopa yksittäisiä juttuja muistan. Jossain Matti Nykänen lekotteli kotisohvallaan ja sanoi odottavansa morsianta taloon. Niitä on tullut, kuten tiedämme.

Tiedonjanoni oli lapsena kyltymätön. Lainasin kaikki kirjat kirjastosta maailman kansoista ja valtioista. Vieläpä lainasin samat tietokirjat useampaan kertaan. Samoin luin kaikki eläintieteen teokset. Myöhemmin kuvaan astui maailman historia. Erityisesti minua kiinnosti 1800-luku ja 1940-luku.

Elävänä on jäänyt mieleen aina se innostus, kun kirjastoon oli tullut jokin uusi teos. Se oli löytämisen iloa, joka osin on jo kadonnut. Ja sitä aikaa ja keskittymiskykyä riitti.

PS. Helsingin rautatieaseman kellotorni on remontissa. Avatkaa sinne se näköalatasanne, mikä siellä on kuulemma joskus ollut. Voiko parempaa paikkaa sille Suomessa enää löytyä.

Tiesittekö muuten, että Itellan tutkimuksen mukaan 20 prosenttia ihmisistä tulostaa jopa saamansa sähköpostit. Että se siitä, että sähköistyminen vähentäisi paperin kulutusta.