Takaisin paluun vaikeus

Joitakin kuukausia sitten tuli telkusta ohjelma Irakin sodasta kotiin palaavista sotilaista. Se on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Sodasta palanneet miehet tunsivat olevansa vieraita omassa elämässään. Se mikä joskus tuntui merkitykselliseltä asialta, ei tuntunut enää merkitykselliseltä.

Osa jopa haaveili pääsystä takaisin Irakiin, koska koki, että siellä oli jotain. Ja kuten arvata saattaa, kukaan ei tuntenut mitään kiitollisuutta heitä kohtaan, mitä he tuntuivat kovasti kaipaavan.

Surullisin tapaus oli yksi nuori kaveri, joka kävi rähjäämässä Irakin sodan vastaisille mielenosoittajille, eikä suostunut ymmärtämään, miksi sotaa ei kannatettu. Lopulta hänkin käänsi kelkkansa ja ymmärsi, että häntä on huijattu.

Veteraanit pärjäsivät siviilissä enemmän tai vähemmän hyvin, moni opiskeli itsensä opettajaksi tai muuksi, jonka työllä on merkitystä. Sitten oli tietysti niitä, joiden elämä meni päin helvettiä. Mutta selviytymisen aakkoset tulivat selväksi. Selvitäkseen täytyy ymmärtää elämällään olevan merkitystä.

Sota on extreme-hommaa, eikä liene yllätys, ettei siitä hetkessä toivuta arkeen. Varsinkin jos tajuaa siellä olleensa täysin turhan takia, kuten amerikkalaisille on käynyt jo useamman kerran. Kun elämä on uhattuna ja on siitä selvinnyt, ei mikään voi tuntua yhtä vahvalta kokemukselta.

Mutta ei sitä tarvitse sodassa olla, että voi kokea elävänsä omassa elämässään vieraana. Samaan riittää vakava sairastuminen, kuolema tai muu äkillinen shokki. On varmasti vaikeaa luopua vanhasta elämästään. Ja uuteen elämään on pakko astua.

Itselläni uuteen siirtyminen on aina sujunut kivulloisesti. Uuteen on miltei tarvinnut repäistä. Useimmiten minut on sinne repäisty tahtomattani. Tasaantuminen järistyksen jälkeen tulee aikanaan ja viimeistään silloin on tajunnut muutoksen pakollisuuden.

Sivuhuomioita: Löysin tällaisen blogin netistä. Jos joku haluaa tietää, miten blogillaan voi myös tienata tästä voi aloittaa.

Obama on muuten luvannut meille uuden ydinaseettoman maailman. Messias kun on. Haave ydinaseettomasta maailmasta taitaa olla yhtä utopistinen ajatus kuin että hernekeittopurkissa olisi mukana myös lihaa.

Vaikka itsekin autoilen tätä nykyä ja saastutan maailmaa minua on alkanut ärsyttää citymaasturit. Niiden ulkonäkökin on sellainen, että niistä tulee mieleen, että niitä täytyy ajaa todella pieni mies. Ne kuvastavat jotenkin kaikkea sitä turhuutta mitä tehdään bisneksen nimessä.

Sain käsiini tässä eilen nipun Me Naiset -lehtiä. Mielenkiinnolla päätin uppoutua naisten ajatusmaailmaan. Siellä oli oikeasti hyviä juttuja. Pohdin vain, ymmärränkö naisia vieläkään paremmin, vaikka olen saanut tukun toimintaohjeita. Miksi muuten Me Naisten haastattelut kertovat aina tyyliin "Nyt minulla on aikaa itselleni", "Nyt tiedän mitä haluan". Tekniikan maailman maailma on yksinkertaisempi. Siellä todetaan heti aluksi, että nyt Voortin vaihdelaatikko vain valskaa....