Kirja-arvio: Erkki Palolampi - Kollaa kestää: Yllättävän hyvin aikaa kestänyt talvisodan kuvaus

 

Talvisota on tätä nykyä lähes pyhä ja kanonisoitu asia. Eikä toki turhaan. Sehän oli Suomen uljas puolustustaistelu yksin Goljattia eli Neuvostoliittoa vastaan. Jatkosota oli sitten jo monimutkaisempi juttu. 

Kollaan taistelu on talvisodan klassikoita, jos näin nyt voi sanoa ja osa kansallista mytologiaa. Silti en ole koskaan aiemmin lukenut Erkki Palolammen Kollaa kestää -kirjaa tästä taistelusta. Palolampi oli tuolloin Kollaalla itse valistusupseerina.

Kirja oli positiivinen yllätys. Luulin sen olevan heti talvisodan jälkeen kirjoitettuna olevan kiihkoisänmaallinen ryssävihaa uhkuva teos. Mutta sitä kirja ei ole. Vihollista ei varsinaisesti demonisoida. Palolampi jopa säälii aalto aallon jälkeen varmaan kuolemaan lähetettyjä neuvostojoukkoja.

Kollaa kestää on yllättävän dokumentiomainen kuvaus Kollaan taistelu. Se on dramatisoitu hyvällä maulla ja kirjalla on hyvä imu, sillä Palolammen onneksi Kollaan taisteluun otti osaa todellisia persoonallisuuksia, kuten kapteeni Aarne "Marokon kauhu" Juutilainen, joka kutsui sotilaitaan mukuloiksi ja itseään papaksi. 

Koska Palolampi itse palveli upseerina Kollaalla, sotamiehet jäävät taas ohuemmaksi osuudeksi kirjassa. He ovat joko pakoonpötkiviä tai Sven Dufvan kaltaisia hölmöläisiä näin kärjistettynä. 

Kirjassa minua yllättikin, että siinä kuvattiin avoimesti sotilaiden romahtamista ja suoranaista pakoa sekä suomalaiden sotilaiden kuolemaa. Jatkosodassahan sitten siivottiin sodan verisyyden kuvaukset kokonaan pois omien sotilaiden osalta niinkuin kaikki muukin negatiivinen.

Linjan muutti vasta Väinö Linnan Tuntematon sotilas, jossa ei enää päälleliimattua isänmaallisuutta ollut, kuten Kollaa kestää -kirjassa vielä on aika runsaasti. En nimittäin jaksa uskoa, että lähes loppuunajetut sotilaat olisivat ajatelleet isänmaata vaan omaa selviytymistä hulluudesta elävänä.