Kirja-arvio: Pablo Neruda - Maan ja meren aallot: Elämänkaihoa

 

Chileläisen runoilijan Pablo Nerudan runojen suomentajana kunnostautuneen Pentti Saaritsan viimeinen Neruda-suomennus ilmestyi tänä keväänä. Se kantaan nimeä Maan ja meren aallot. Saaritsa menehtyi myös itse tänä keväänä.

Runot ovat taattua Nerudaa. Melankolisia, paljon luonnosta ja menneisyydestä ammentavia. Eivät kuitenkaan synkkiä vaan kaihoisia. Samaan aikaan oivaltavia, ei liian monimutkaisia, mutta eivät liian yksinkertaisiakaan. Pieni ihminen on huomioitu, samoin kuin runoilija itse, muttei egomaisesti.

Tietyn melankolian ymmärtää, ovathan kokoelmaan valitut runot muutenkin Nerudan myöhäiskaudelta 1960-luvun kokoelmista valittuja. Kun ikää tulee, kaiken merkityksellisyyttä tulee väkisin ajatelleeksi. Tällaisen kuvan sain tämänkin kokoelman runoista.

Kirjassa mainostetaan esseetä Saaritsan Neruda-kohtaamisista, mutta sellaista ei kuitenkaan löydy kirjasta. Hieman harmittavaa, sillä mielelläni olisin lukenut. Ehkä suomentajan poismenosta on osuutensa asiaan, mutta tietoa esseestä ei ole muistettu poistaa.

Onneksi sentään Nerudan kirjoitelma Epäpuhtaasta runoudesta löytyy kirjasta. Siinä onkin hyviä vinkkejä jokaiselle runoilijalle tai sellaiseksi haluavalle. 

Neruda voi kutsua runojaan epäpuhtaiksi, mutta minusta ne ovat puhtaimpia, mitä olen lukenut, sillä Nerudalla ei ole estettä kirjoittaa mistään aiheesta tai olla käyttämättä kliseistäkin kielikuvaa.

Erityiskiitos kirjalle kuuluu erityisen suuresta kirjasinten fonttikoosta. Ei todellakaan tarvinnut tihrustella. Nerudan runoja olisi mieluusti lukenut enemmänkin kuin päälle 60-sivua.