Kirja-arvio: Juhani Aho - Hajamietteitä kapinaviikoilta: Kuinka kapina sortui omaan mahdottomuuteensa

 

Ntamon uudelleenjulkaisema Juhani Ahon kirjoituskokoelma Suomen 1918 sisällissodan ajalta on jo sinänsä arvokas dokumentti. Senkin takia, ettei punaisten hallitsemasta Helsingistä ole liikaa säilynyt aikalaisdokumentteja. 

Aho tietenkin itse oli valkoista valtaa kannattava, mutta oli yllättävän ymmärtävä köyhälistöä kohtaan, joita hän piti johtajiensa helposti johdateltavina uhreina. Yhteiskuntaluokkien ero oli tuolloin tähtitieteellinen. Suurinta vihaa hän kohdisti suorastaan rasistisesti venäläisiin, joita ryssitteli avoimesti, kuten toki nykypäivänäkin tehdään.

Ahon päiväkirjoista käy ilmi, kuinka punaisten hallinto nopeasti sortui omaan mahdottomuutensa. He eivät saaneet pyöritettyä edes yhteiskunnan perustoimintoja, sillä virkamiehet sun muut eivät suostuneet yhteistyöhön heidän kanssaan. Tätä Aho jaksaa pilkata suuttumuksen lomassa.

Tragikoomista oli jo kuinka punaiset yrittivät epätoivoissaan päästä sisälle Suomen pankin holveihin saadakseen maksettua palkat punakaartilaisille. Hesarin painoin he saivat kuitenkin toimimaan, joka alkoi painaa punaisten propagandaa. 

Leninin hallinto jätti toisaalta myös Puna-Suomen tylysti yksin, eikä auttanut heitä juurikaan taistelussa vallankumoukseen innostettuaan. Punaisilla kun ei ollut ammattisotilaita taistelemassa ja kaartilaiset olivat pakoherkkiä. Tämä ratkaisi sodan miltei heti jo kättelyssä ja loppu oli surullisen kohtalon sanelemaa.

Lopulta saksalaiset valloittivat Helsingin yllättävän vähin taisteluin ja piiloissaan lymyilleet valkoiset ilmestyivät teloittamaan punaisia summittaisesti. Eikä ihme että taisteluita ei juuri käyty, sillä punaisten johtajat olivat karanneet jo Neuvosto-Venäjälle, jossa heistä valtaosa Stalinin toimesta sitten myöhemmin kyllä tapettiin. 

Paitsi kirjailija Maiju Lassila kyllä jäi, joka yksin pyöritti Työmies-lehteä, kun saksalaiset olivat jo kaupungissa. Lassila muuten olisi halunnut tehdä Ahosta selvää, eikä Ahokaan Lassilasta kauniisti kirjoita. Lassila sitten pääsikin hengestään, kun hänen tappamistaan ei maltettu odottaa edes vankileirille asti.

Juhani Aho on ylllättävän hyvin analysoinut jo tulevaisuuttakin tukalassa tilanteessaan. Hän arvasi valkoisten terrorin alkavan, mutta silti raportoi punaisten terrorista alituiseen, vaikka jälkikäteen se kalpeni valkoisten terrorille. Ahon ennustamat yhteiskunnalliset uudistuksetkin sitten alkoivat sodan jälkeen.

Välillä Aho sortuu jaaritteluun, mutta kirjan parasta antia ovat kapinan alku ja sekä tietenkin ne punaisen-Suomen viimeiset hetket Helsingissä, joita Aho kuvaa elävästi silminnäkijän roolissa.