Kirja-arvio: Louis-Ferdinand Celine - Sota: Verta, paskaa ja rivoilua taattuun tyyliin

Yleensä kun puhun yhdestä kirjallisesta suosikistani Louis-Ferdinand Celinestä, ihmiset eivät tiedä kenestä puhun tai luulevat, että puhun Celine Dionista. 

Mutta eihän ihmiset usein hyvän päälle ymmärrä kirjallisuudessa vaan lukevat niitä "suosikkeja", joita kustantamot heille mielellään syöttävät. Tai siis nykyään kuuntelevat, kun harva jaksaa enää edes kirjaa lukea.

Tuosta Kanadan laululinnusta kirjailija-Celine ei voisi olla kauempana. Hänen teoksensa ovat armottomia itseään ja muita kohtaan, rivoja, kyynisistä kyynisimpiä ja likaisia. Siis kiinnostavia. Niin myös yli puolivuosisataa kirjailijan kuoleman jälkeen löydetty teos Sota. 

Se perustuu jollain tapaa Celinen kokemuksiin ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kääntyy pian niin absurdiksi, että mielikuvituksellakin on osuutensa asiaan. Aika pervon sellaisen, kun Celine on laittanut hoitajan runkkaamaan kuolemia tekeviä vankeja ja tunkemaan ilosta näihin pissaputkia.

Teoksessa näkyy Celinen peruspiirteet, mutta siitä huomaa, että se on jäänyt aikoinaan viimeistelyä vaille. Erään henkilön nimi kun muuttuu kesken kirjan. Omalta osaltaan se tekee kirjasta viehättävän. Sitä ei ole liika viimeistely pilannut niinkuin monet kirjat pilaa.

Tuttuun Celine-tyyliin kirjaa on hiukan vaikea lukea, sillä Celine kirjoittaa yhteen pötköön ilman hengähdystaukoja tarjoavia numeroituja tai nimettyjä kappaleita tai edes taukoa seuraavan tarinaan alkaessa. 

Jollain kumman tavalla tämä taas kerran toimii, sillä raivo saa aina kiinnostumaan ja pitämään otteessaan, vaikka Sodassa häntä tuntuu kiinnostavan vain juopottelu, paneminen ja toisten ihmisten halveksunta.

Sodasta Celine maalaa synkän ruman. Ja sitähän se onkin. Kirja alkaa kun Celine herää kranaatti-iskun jälkeen paskana ja sekapäisenä. Ehkä parhaimpia sotakirjojen aloituksia. Siihen sota kirjassa jääkin, muuten lojutaan huuruisena sotasairaalassa tai sieltä karkaillessa. Tykkien jymyn muistuttaen kuitenkin sodan olemassaolosta.

Hänelle itselleen sota jäi loppuelämäksi soimaan päähän haavoittumisen vuoksi sananmukaisesti. Mitään isänmaallisia ja sotaintoilijan tunteita Celinestä on turha etsiä. Niitä riittääkin tänä päivänä ihan riittävästi. Sotaan tapettaviksi vietäviä hän piti lähinnä typeryksinä kuten itseäänkin.