Kirja-arvio: Andre Brink - Kun vielä muistan: Ikääntyvän Don Juanin elämän tyhjyys

 

Andre Brink oli kuuluisimpia eteläafrikkalaisia kirjailijoita. Kun vielä muistan on hänen viimeisempiä suomennettuja teoksiaan, onko peräti viimeinen. Sekin jo kohta 20 vuoden takaa. Ehkä kannattaisi suomentaa lisää, sillä tämän kirjan ei soisi jäävän Brinkin joutsenlauluksi. Hänellä kun on runsaasti suomentamattomiakin teoksia jäämistössä.

Kirjaa mainostetaan Brinkin kunnianosoituksena naisille ja rakkaudelle, mutta ei mielestäni kyllä toimi sellaisena. Kirja pyörii kuitenkin liikaa päähenkilön ympärillä. 

Suurin osa naisista jää ilman sen suurempaa syvyyttä kirjailijan kuvauksessa. Seksi on liikaa pääosassa ja rakkaus tai edes rakkaudettomuus jää sivuosaan. 

Uskaltaisin väittää, että kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa naisista, koska päähenkilö on kovinkin Brinkin oloinen mies. Ainakin Brinkillä on enemmän tietotaitoa naisista kuin minulla, vaikka en katkera incel olekaan, toisin kuin vihaajani väittävät.

En siis tiedä varmasti kuinka paljon kirja perustuu kirjailijan omaan elämään, mutta naista toki kaatuu. Ei mielestäni kyllä mitenkään halveksivasti ja esineellistetysti. Enemmänkin turtuneen listaavasti. Taustalla on  jonkinlainen surumielisyys ja rakkauden kaipuu.

Kirjassa lähes 80-vuotias kirjailija muistelee Chris Minnaar muistelee elämänsä naisia. Yhä vanhainkodissa lojuvaa yli satavuotista äitiään, viimeistä rakkauttaan, nuorta Rachelia. Ainoaa naista, jonka kanssa hän ei maannut. Ja lukuisia muita rakkauksia, joita toki riittää.

Veijo Hietala näyttää lytänneen sen Turun Sanomissa naistenkaatajan törkymuistelmiksi, mutta mielestäni se ei ole kirjan koko totuus. 

Ei tämä kirja mikään mestariteos ole, mutta jollain kummallisella tavalla se toimii. Ei niinkään aika kökköjen seksikohtausten takia vaan kirja avaa sarjarakastajan elämän absurdiutta ja tyhjänpäiväisyyttä. Se ei kuitenkaan pääse lähellekään esimerkiksi Brinkin Tuokio Tuulessa-kirjan tasoa.

Tuntuu, että Brink on ollut hukassa apartheid-järjestelmän hajoamisen jälkeen, jonka vastustaja hän oli ja jota usein kuvasi tavalla tai toisella kirjoissaan.

Kirja jää hajanaiseksi joka tapauksessa. Siihen on liitetty erikoinen Irakin sotaa koskeva osuus, jota kirja ei millään tavalla tarvitsisi, mutta joka on kirjoitettaessa ollut ajankohtaista.

Itse päärakkaustarina Racheliin on tuskastuttavinta osaa lukea kirjasta. Sääli. Muitakin rakkaustarinoita kudotaan aika heppoisella langoilla yhteen. Vähempikin rakastajar-armeija olisi riittänyt todistamaan kirjailijan elämän tyhjyyden ja ahdistuksen, jotka lienevät saaneen alkunsa diktaattorimaisen buuri-isän ja koko apartheid-järjestelmän hulluuden takia.