Kirja-arvio: Mika Waltari - Kultakutri: Rakkaudettomuuden kujanjuoksu
Jos oli edellisessä arviossa esittelemäni Ilonan elämä ankeaa niin vielä ankeampaa oli Mika Waltarin pienoisromaanin Kultakutrin Mairen elämä maailmansotien välisessä Suomessa. Kirja kun alkaa sodasta ja loppuu uuteen sotaan. Aistin Waltarilta jopa jonkinlaista pasifismia.
Mutta tarinaan, Maire itse epäili kovan kohtalonsa johtuneen siitä, että syntyi synnistä. Äiti kun oli hankkiutunut raskaaksi isän ollessa sotareissulla. Avioliitto jatkui tästäkin huolimatta, mutta jonkunhan synnistä on aina maksettava. Mairen.
Maire kärsikin nykykielellä sanottuna ns. daddyissuesta. Maire kun yritti saada rakkautta isältä, joka ei ollut hänen oikea isänsä, turhaan. Isä kun suhtautui häneen lähinnä vihamielisesti pienestä pitäen Ruoholahden hökkelikylässä.
Siitä sitten tarina soljuukin välillä sananmukaisestikin iskusta toiseen, kunnes Maire löytää itsensä huorana, jolloin hänet alaikäisenä passitetaan turvataloon.
Siellä Maire voimaantuukin ja alkaa käyttää miehiä hyväkseen, siinä missä he aiemmin käyttivät hyväkseen Mairea. Hänelle kun Luoja antoi kauniin ulkonäön kaiken kurjuuden vastapainoksi ja kun luonnekin saatiin kovettumaan, pääsi Maire köyhyydestä kiristämällä ja keinottelemalla.
Kerran Maire kuitenkin rakastuu, mutta ei tietenkään saa vastakaikua täysin Torstiltaan, sillä mies on naimisissa. Kiimaa kuitenkin riittää. Käy kun isän kanssa, Maire ei saa koskaan täyttä rakkautta Torstilta.
Lopun voikin arvata, mutta en kerro, lukekaa tämä harvinainen Waltarin omakustanne vuodelta 1946.
Waltarin kustantaja ei suostunut julkaisemaan kirjan sen rohkeuden takia. No minullehan tämä on kutsu lukea kirja, varsinkin kun viime aikoina Waltarista on paljastunut synkempiäkin sävyjä.
Kirjan rohkeudesta voi tietenkin olla eri mieltä tänä päivänä, mutta Mairen kaltainen naishahmo oli varmasti silloin liikaa kirjallisuudessa.
Waltari kuljettaa tarinaa ammattimiehen ottein, eikä tämän kirjan parissa kyllästy. Synnin käsitykset ovat tietenkin muuttuneet ja seksityökin on nykyisin hyväksyttävää, ellei jopa voimaantumista.
Lapsen rakkauden puute ja ulkopuolisuuden tunne ovat ikuisia ja näiden puutteen vaikutus koko loppuelämään. Tässä kuvauksessa Waltari onnistuu.
Kommentit
Lähetä kommentti